Moikka kaikki siellä ruudun takan! Ja moikka 2019. Tähän kohtaan kuuluu litania latteuksia siitä,  että miten voi jo olla 2019 ja miten nopeasti aika juoksee. Mutta niin se todella tekee. Toisaalta on ihan kiva, että viime vuosi on ohi, koska se (taas kerran) ei jää historiankirjoihin minään henkilökohtaisena lempparivuotenani.

Uuden vuoden otan vastaan ilolla ja kauhulla. Iloitsen uuden alun tunnusta. Vaikka vuoden vaihtuminen ei oikeasti muuta elämässä mitään (kyllä töissä käyminen, nukkuminen, kiukkuiset kauppareissut ja Netflix pysyvät ihan sama), silti vuoden vaihtuminen tuo aina sen ihanan uusien mahdollisuuksien tunteen. Saman jonka oikeastaa syksykin aina tuo mulle.

Mutta se mikä tässä vuodenvaihteessa mua erityiseti pelottaa on vanheneminen. Täytän maaliskuussa 30 enkä voi uskoa sitä. En meinaa saada edes sanotuksi mitään muuta, koska en oikeasti voi uskoa. En ymmärrä, mihin kaikki tämä aika on hävinnyt. Kolkyt vuotta herran jestas! Varsinkin viimeisin vuosikymmen on hujahtanut silmissä. Välillä jopa silmien räpäytyksen aikana, voisin vaikka vannoa.

Se mikä erityisesti pelottaa on se, että aika kuluu koko ajan vain nopeammin. Jokainen vuosi on edeltäjäänsä vauhdikkaampi. Tiedän, ei siitä pitäisi murehtia. Pitäisi osata elää hetkessä ja nauttia siitä mitä on just nyt. Jokainen päivä voi olla viimeinen ja niin edelleen.

Tiedän, tiedän.

Mutta se tieto lisää tuskaa ja kaiken epävarmuutta murehdinkin niin paljon, etten meinaa osata nauttia mistään. Tiedän, että pitäisi vaan hellittää, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisi, pitäisi ja pitäisi... no, pitäisi varmaan ainakin koittaa opetella!

Olkoon se siis yksi lupaus tälle vuodelle - Murehdi vähemmän, nauti enemmän!

Millä mielin sun vuosi on alkanut?