Moi, miten sun maaliskuu on menny? Toivottavasti hyvin! Mulla ei ihan niinkään, tämä maaliskuu on kyllä ollut kaikin puolin pettymys. Harmaata arkea ja vastoinkäymisiä. 

Meidän piti alun perin mennä Jonin vanhempien ja sisartusten kanssa Leville, kunnes Jonille tuli kertausharjoitus juuri suunnitellun reissun päälle. Joten ei onnistunut. Mutta onneksi saatiin varattua oma viikko samaisesta mökistä maaliskuun alkupuolelle. Ihanaa, vain meille kahdelle. Mutta sitten taas Jonille sattui ja tapahtui.  Tai oikeastaan toisin päin, ensin tapahtui, sitten sattui. Ja kun piti olla Levillä lomailemassa, oltiinkin siivoamassa sattumusten jälkiä leikkaushoidossa.

Joten loma peruttiin, samoin toinenkin. Mutta lomiahan ne vain on, eikä onneksi mitään sen vakavampaa sattunut. Eikä mitään, mitä ei oltaisi ennenkin kohdattu ja hoidettu kuntoon.

Mutta ei todellakaan tiedetty kuinka kipeästi oltiin loman tarpeessa ennen kuin tuo loma peruuntui. Oltiin molemmat kuin meiltä olisi lyöty ilmat pihalle. Ihan voimattomia, ihan poikki. Tuntui ihan mahdottomalle marssia toimistolle normaalisti, kantaa yksin ensin ostokset kaupasta kotiin ja sitten valmiit ruuat ja juomat potilaan eteen. Ja toiselle tuntui ihan mahdottomalle olla olkkarin lattialla passattavana päivästä toiseen.

Samalla töisttä tuntui, että päivästä toiseen vaan selviydyn enkä saa hoidettua mitään kunnolla. Työkonekin meni rikki pari viikkoa sitten ja arvatkaa oliko varmuuskopiot kunnossa. Myöskään opiskeluita en ole saanut edistettyä lainkaan tarpeeksi. Ja syyllisyys huonosta suoriutumisesta (oman arvion mukaan) tuntui myös raskaalle.

Nyt alkaa arki olla taas palautunut  lähes normaaleihin uomiinsa. Mulla tulee ensi viikolla mittariin 30-vuotta ja synttäriyllätukseksi lähdetään juhlistamaan sitä Roomaan. Joni joutui sen mulle paljastamaan ennakkoon, ja pelättiin yhdessä myös, että päästäänkö sinnekään. Mutta kyllä me aiotaan päästä. Pidetään kaikki raajat pystyssä.

Suoraan sanottuna ei kyllä ole yhtään juhlan tunnelmaa. Jossain vaiheessa tuntui kivalle, että on pyöreät synttärit, mutta plääh. Mietin ensin, että pitäisin kunnon synttärijuhlat. Sitten päätin, etten pidäkään, vaan käytän ne rahat meidän kahden Levin lomaan. Rentoudun ja juhlin siellä. Käyn hieronnoissa ja after skissä, ai että! Mutta lopulta se osa meidän hupikassasta menikin Terveystalon kassaan. Kuinkas muutenkaan.

Ja kyllä. Tiedän, että nämä on todellakin ensimmäisen maailman ongelmia. Niin monella on asiat niin paljon huonommin. Ja itselläkin voisi asiat olla paljon, paljon huonomminkin. Mutta kyllä silti ottaa päähän. Ja kyllä myös saa jonkin verran ottaa.

Vatutus ei poista sitä, ettenkö samalla olisi tosi kiitollinen, tosi monesta asiasta. Olen kiitollinen omasta terveydestä, hyvästä terveydenhuollosta ja siitä, että meillä on siihen varaa. Siitä, että mulla on ihana puoliso, josta saan kantaa huolta. Ystävistä ja perheestä, jotka on aina olemassa. Silloinkin kun itse ei jaksa olla läsnä. Olen ollut tosi kiitollinen myös mun työkavereista, jotka on olleet tosi myötätuntoisia mua ja meitä kohtaan. Jopa niin myötätuntoisia, että mua alkoi suorastaan nolottamaan, koska eihän tämä nyt oikeasti niin vakava juttu ole... Mutta kiitos!

Joten ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Ei vaan. Oikeasti päätettiin kaiken tän sonnan keskellä, että tehdään tästä maailman paras kevät. Nautitaan ensin Roomasta, nautitaan toisistamme, rentoudutaan saunavuorolla, käydään kaikkialla missä mieli tekee, nukutaan pitkiä yöunia ja pidempiä päiväunia. Juodaan skumppaa aina, kun mieli tekee. Liikutaan hyvin ja syödään hyvin. Otetaan elämästä ilo irti. Kaikista pienistä asioista, mistä vaan voi.

Eihän tässä muutakaan voi, koska ei auta itku markkinoilla!

Niin sitä minä tässä kai vaan koitan sanoa, että kun elämä tarjoilee sitruunoita, niin pistä ne viipaleiksi ja kaiva tequila-pullo esiin! Kippis!

Ps. Postauksen kuva: Jaakko Perälä - www.jaakkoperala.com - Instagramissa @japerala
Mene ihmeessä seuraamaan, jos et jo seuraa!