Häistä on kulunut jo puolitoista kuukautta ja blogissa on ollut aika hiljaista. Ajattelin tulla ehkä vähän selittämään miksi niin on. Siihen on oikeastaan kaksi syytä ja ensimmäinen on se, että mua pelottaa. Pelottaa kirjoittaa täällä meidän häistä ja jakaa meidän hääkuvia. Ei siksi, että häissä tai kuvissa olisi ollut mitään vikaa. Vaan siksi, että ne muistot on niin uskomattoman tärkeitä ja rakkaita. Paljon tärkeämpiä kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Jotain sellaista, mitä haluaa aina vaalia. Pitää vaan itsellään, ettei menettäisi niistä yhtään mitään. Niin intiimejä ja henkilökohtaisia, etten osannut etukäteen aavistaa lainkaan miten palavalla rakkaudella niihin muistoihin suhtaudun. Enkä halua, että mikään tai kukaan pääsisi mun ja niiden muistojen väliin.

kirsi-joni-v+ñri-2048px-303
Kuva: Jaakko Sorvisto www.jaakkosorvisto.com

Ennen hääkuvien saamista en osannut odottaa, että musta tuntuisi tälle. Sitten niin vaan kävi. Kuvat ja videot on niin uskomattoman kauniita ja muistot hääpäivästä niin tärkeitä ja rakkaita. Niin, että vieläkin meinaa nousta kyyneleet silmiin niitä ajatellessa. Niin rakkaita, että alkoi tuntua sille, etten haluaisi altistaa niitä "julkisesti arvosteltaviksi". Heti melkein ensimäiset ihmiset, joille hääkuvia vilautettiin, sanoivat muutaman poikkipuolisen sanan ja voin rehellisesti myöntää, että pahoitin mieleni kovastikin. Itkinkin ja suutuin vähän. Tuumasin, että en näytä näitä kuvia koskaan kenellekään. Koska mulle ja Jonille ne on täydellisiä, eikä kenelläkään ole mitään asiaa tulla sanomaan muuta.

No, sittemmin mieli on muuttunut ja kuvia on tullut näytettyä muillekin ja kaikki on kovasti ihastelleet ja olleet onnellisia meidän puolesta, kun itse oltiin kuviin niin tyytyväisiä. Pikku hiljaa, kun aika tasoittui niin alkoi löytymään rohkeutta siihen, että enköhän minä uskalla osan tänne blogiinkin tuoda. Uskallan. Ja tuonkin.

Mutta toinen syy "blogihiljaisuuteen" on ollut se, että olen antanut itselleni luvan ottaa oman aikani sen tekemiseen. Heti häiden jälkeen iski ehkä pieni hää-ähky. Ei ollut mikään palava into perata kaikkea sitä läpi heti. Oli vaan tarve olla ja nauttia ja fiilistellä. Sitä, että naimisissa ollaan ja ne häät on nyt juhlittu. Meni viikkoja häiden jälkeen, kun näin hääpainajaisia ja heräsin aamulla ajatellen, että täytyy muistaa tuo sitten hääpäivänä. Ja tajusin vasta hetken päästä, ettei se enää olekaan edessä.

Joten olen antanut itselleni luvan rauhassa totutella ajatukseen, että naimisissa ollaan. Nauttia siitä, että olen tuore vaimo. Koittaa ymmärtää, että me asutaan nyt Helsingissä. Tutustua uuteen kotikaupunkiin ja heittäytyä. Tehdä kaikkia niitä asioita nyt avioparina. Käydä myöhään illalla Helsinki Night Market -tapahtumassa herkuttelemassa. Huristella Jopolla pitkin Helsingin rantoja ja opetella kaupunginosien nimiä. Maistella häistä jääneitä nimikkodrinkkejä. Pötkötellä parvekkeella tähtitaivasta katsellen. Ajaa maanantai-iltana Jämsään ja takaisin ihan vain Linkin Parkin konserttia varten. Laittaa ruokaa. Pestä pyykkiä. Tehdä eväitä. Halailla. Olla vaimo.

Blogiin todellakin aion kirjoittaa. Koko hääpäivästä - ihan läpikotaisin. Todellakin haluan niin tehdä ja todellakin aion. Mutta jos tänään huvittaa ennemmin lähteä yhdessä kävelylle niin sen teen ja kirjoitan vasta huomenna. Toivottavasti ymmärrätte!

Seuraavaa postausta ei tarvitse kuitenkaan kovin kauaa odotella, sillä löysin luonnoksista kolmannen osan polttaripostauksistani. Luulin jo julkaisseeni sen, mutta enpä ollutkaan! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?

 Ps. Terkkuja sulle, joka tuolla Linkin Parkin konsertissa tunnustit lukevasi mun blogia. Oli tosi hauska tavata joku, joka mun kirjoituksia seurailee! Koskaan ennen kukaan ei ole tunnistanut tai ainakaan tunnustanut tunnistavansa mua. Toivottavasti en kiljunut sun videoiden taustalle, mulla on ollut taipumusta pilata ihmisten (meidän) keikkaklipit kiljumalla liian kovaa!