Hääviikko kokonaisuudessaan oli todella hektinen. Maanantai oli täynnä jotain pientä tekemistä ja säätöä. Joni teki vielä etätyöpäivän. Tiistaina puolestaan Joni suuntasi Helsinkiin ihan lähityöpäivälle (ja sitä mun huulipunaa ja aika montaa muuta juttua hakemaan). Sillä välin minä kävin noutamassa huollossa olleen kilhasormuksen ja korvikset sekä sovittamassa hääpukua, johon kuin ihmeen kaupalla saatii kuin saatiinkin korjaukset tehtyä. Ateljé Iina Jyväskylän Rajakadulla hoiti hommansa todella hyvin kiireiselläkin aikataululla. Illalla suuntasinkin sitten laitattamaan ne viime postauksessa mainitsemani elämän ensimmäiset ripset ja kulmatkin vielä tsekattiin ja värjättiin kuntoon.

Keskiviikkona oli edessä piiitkä ja jännittävä päivä. Aamu alkoi sillä, että suunnattiin Kuokkalan kirkkoon vihkipappimme kanssa keskustelemaan.. tai no, sen papin kanssa, jonka piti meidät vihkiä. Suoraan sanottuna jännitin vihkikeskustelua aika paljon. Jotenkin sitä, että saako annettua itsestään oikeanlaisen kuvan. Loppujen lopuksi kävi niin, että pappi ei hirveän paljoa kysellytkään mitään meistä ja meidän taipaleesta tai ajatuksista avioliitosta ja elämän arvoista. Ihan vähän vain, tosin siinäkin ajassa ehdin tirauttaa yhdet itkut.

Sen sijaan jouduttiin vastaamaan muutamiin todella vaikeisiin kysymyksiin, joita en ollut osannut odottaa. Vihkikaavassahan on muutama kohta, joissa on muutama eri vaihtoehto. Esimerkiksi kaksi eri sanamuotoa, joilla kysytään tahdotko. Päätös oli helppo, kun jostain selkäytimestä me molemmat haluttiin se jälkimmäinen muoto. Se vaan tuntui enemmän oikealle. Mutta sitten pappi sanoi, että perustelkaapas hänelle miksi haluttiin juuri se jälkimmäinen sanamuoto ja miksi juuri ne sanat on paremmat kuin ne ensimmäiset. Kauhean vaikea kysymys sanon minä! Oikea vastaushan oli, että niistä vaan tuli sellainen fiilis, että haluan vastata siihen kysymykseen. Mutta kai me saatiin soperrettua jotain muutakin, oikeasti siihen sanamuotoon liittyvää.

Keskustelussa valittiin myös vihkimisessä luettavat tekstit. Alkuun me valitsimme pätkän laulujen laulusta, Jonin siskon luettavaksi korinttolaiskirje ja vihkivirreksi Suvivirren sävelellä laulettava avioliittovirsi 822 Se tuntee onnen syvän. Me oltiin ehkä ajateltu vähän jotain muuta virttä, mutta pappi ei pitänyt kuin muutamaa virallista avioliittovirttä vaihtoehtona. Ja hyvä tuokin oli, kaikille tuttu sävel ja sanat, jossa oikeasti puhutaan avioliitosta.

Harjoitus

Tämän keskustelun jälkeen suunnattiin kirkon puolelle papin kanssa ja siellä odottelivatkin  isäni ja morsiuslapset äiteineen. Sitten suntion ohjeistuksella harjoiteltiin muutaman kerran kävelyä, polvistumisia, musiikkiesityksen kuuntelemista ja poistumisia. Morsiuslapsilla homma sujui hienosti jo harjoituksissa (ja vielä entistä mallikkaammin hääpäivänä). Minä sen sijaan sain huutia papilta, kun en kuulemma osannut kääntyä oikealla tavalla musiikkiesitystä kuuntelemaan.

Siinäkään vaiheessa alttarilla käsi kädessä seistessä ei vielä alkanut hirveästi jännittämään. Silloin alkoi tuntua todelliselle, että pianhan tässä mennään naimisiin, mutta olo oli jotenkin todella levollinen. Siinä oli hyvä seisoa käsi Jonin kädessä ja tuntui ihanalle päästä pian siihen uudestaan.

Mutta kuten sanottua niin hektinen viikko senkun jatkui harjoituksen jälkeen. Me käytiin vielä nopeasti keskustassa asioilla (Joni noutamassa mun huomenlahjaa, minä ostamassa sen huultenrajauskynän ja iskä viemässä mun tädin puseron pesulaan) ja suunnattiin mun vanhempien luo leipomaan ja askartelemaan. Huh, onneksi meillä oli apujoukkoja, muuten olisi epätoivo iskenyt, sen sanon!