Kuva: Jaakko Perälä www.jaakkoperala.com

Ihan tavallinen lauantai… No ei todellakaan. Kello herätti 9.00 elämäni tärkeimpään päivään. Ei uskoisi kuinka paljon sitä saakaan aikaan vielä ennen kuin klo 13.00 näkisin Kirsin alttarilla hääpuvussa, jota en ollut vielä nähnyt. Yleensä aina torkutan vähintään 10 minuuttia herätystä, mutta tuona aamuna en. Nousin ylös katselemaan, olivatko muut jo hereillä vanhempieni luona ja näyttiväthän he olevan. Bestmanina ollut veljeni hääräsi jo monien askareittensa kanssa – Kiire ei kuitenkaan näkynyt minulle asti missään välissä.

Veljeni kanssa oltiin sovittu, että tehtäisiin aamulla jotain pientä, joka veisi mahdollista jännitystä pois häistä. Ei minua sen kummemmin jännittänyt mutta 20 minuutin pieni aamuhölkkä veljen kanssa teki terää. Hääpäivän sää näytti olevan täydellinen joten siitäkään ei tarvinnut murehtia. Kierrettiin tuttu pikkulenkki vanhempieni kotoa mäki alas ja Varastomyymälän kohdalta takaisin ylös. Hiki pintaan, mieli ja keho virkeäksi ja raikas suihku. Ei parempaa starttia olisi voinut toivoa.

Suihkun jälkeen minulla oli vielä pari käytännön järjestelyä hoidettavana. Hyppäsin autooni ja ajelin kaupungin toiselle puolelle Laajavuoreen, hääpaikan lähellä sijaitsevaan, Rantasipi-kylpylähotelliin, jossa Kirsi ja minä yöpysimme hääpäivän jälkeen pari yötä. Kävin kirjaamassa meille jo huoneen, ettei yömyöhällä enää tarvitsisi sitä hoitaa. Takaisin tullessa nappasin kyytiini Japen, valokuvaajakaverini Jaakko Perälän, joka napsi häissämme lisää kuvia Jaakko Sorviston ohessa. Oltiin sovittu, että Jape tulisi kuvailemaan aamutoimia minun luokseni, kun Jaakko Sorvisto oli Kirsin kanssa. Käytiin hakemassa kukkakaupasta vielä vieheet matkalla kotiin. Yhdentoista aikaan olin takaisin kotona vanhemmillani.

Täytyy sanoa, että aamupala on joskus uponnut helpomminkin. Tiesin, että Kirsi ei jännityksessään pystyisi varmaan edes niitä ostamiani karjalanpiirakoita syömään, mutta kyllä minullakin pari leipää ja kahvikupponen vaati sinnittelyä. Sain kuitenkin nauttia parvekkeella hetken omasta ajastani ja hengitellä raikasta ilmaa. Seuraavaksi olikin jo aika kaivaa puku pussistaan ulos.

Aamu_2
Kuva: Jaakko Perälä www.jaakkoperala.com

Puku oli varta vasten teetetty ja Kirsi oli tehnyt minulle upean rusetin kaulaan solmittavaksi ja ainutlaatuiset kalvosinnapit laitettavaksi hihoihini. Kalvosinnapeissa oli erityinen sanoma kirjattuna ja sattumalta tuo viesti saikin hääpäivänä tuplamerkityksen. Siitä Kirsi kirjoittelee ehkä myöhemmin lisää.

Veljelläni sekä sulhaspoikina toimineilla siskoni kahdella pojalla ja Kirsin kummipojalla oli samanlaiset rusetit kaulassa. Olin harjoitellut hyvin rusettisolmua etukäteen, joten sain olla apuna myös veljeni rusettioperaatiossa. Värikkäät sukat ja uudet kengät jalkaan. Vaaleanpunaisesta neilikasta tehty viehe ja asu oli valmis. Suihkaus Hugo Bossin hajuvettä kruunuksi. Mielestäni olin kelpo sulhasen näköinen. Ainakin itsestä tuntui asussani siltä.

Aamu_1 Aamu_4Kuvat: Jaakko Perälä www.jaakkoperala.com

Ajelin hääpaikalle bestmanini kyydillä. Kirsille ja minulle rakas luottopeli, vuoden ’95 farkku-Corolla kuljetti meidät kirkolle. Äitini omistuksessa oleva ajopeli on kovasti myyntiuhan alla, mutta taistelen itse kovasti, että se säilyisi vielä meillä :) Matkalla kirkolle heitin vielä viimeisen haasteen bestmanilleni kun kirkon pihaan saavuttaessa muistin, että meidänhän piti ottaa mukaan sählymailat maila-/huiskakujaa varten kirkon portaille. Ei kuulemma tarvinnut murehtia sen enempää. Homma oli hoidossa.
Aamu_5
Kuvat: Jaakko Sorvisto www.jaakkosorvisto.com

Sakastissa tapasin vielä vihkipappimme, joka oli vaihtunut edellisenä päivänä toiseen henkilöön. Minä kuulin tuon puhelimessa, mutta unohdin tietty Kirsille siitä ilmoittaa. No, kyllähän se sitten alttarilla selviäisi. Varsinaista jännitystä en mielestäni kyllä kokenut, mutta valokuvista päätellen ilmeeni sanoo kyllä toista. Veljeni heitti hyvää läppää tuttuun tapaansa ja jännittäminenkin oli mukavaa. Sen muistan jo kyllä, että alttarin viereen kaikkien sukulaisten ja kaverien eteen morsianta odotelemaan meneminen oli jännittävää. Miltähän Kirsi näyttää? Varmasti upealta, mutta kuinka upealta? Astuuko joku helman päälle? Lähteekö kurkustani tarpeeksi ääntä, että ’tahdon’ kuuluu tarpeeksi? Urkujen jylähdys täytti kirkon salissa vallinneen kevyen hiljaisuuden ja tunteet nousivat kunnolla pintaan. Pitkän käytävän päässä olleet ovet aukenivat.

Aamu_6
Kuva: Jaakko Sorvisto www.jaakkosorvisto.com