Lupasin kirjoitella vielä omassa postauksessaan siitä, miten päädyinkin löytämään unelmieni puvun Helsingistä, vaikkei sen todellakaan pitänyt mennä niin. Tarina alkaa eräänä aivan liian aikaisena aamuna Keski-Suomessa. Aurinkokaan ei ole vielä alkanut nousta, kun yksi kolmesta kaasostani hakee minut vanhempieni luota ja suuntaamme hakemaan kyytiimme toista kaasoistani. Kun huristelemme nelostietä kohti Helsinkiä totean ääneen sen, mitä olen jo pitkään miettinyt: jos hääpukuliikkeissä joku kysyy meidän häistä, niin kukaan ei tuu uskomaan, että puhutaan totta.

Nimittäin tilannehan on ihan oikeasti sellainen, että me kaikki kolme naista, kaikki toistemme kaasoja, ollaan menossa tulevan vuoden sisällä naimisiin. Ja tämä hääpuvunmetsästysreissu ei tosiaan ollut mua varten. Minä lähdin vaan makutuomariksi. Sovitusajat oli varattu vaan näille kahdelle muulle morsiamelle. Ei yhtä ainutta sovitusaikaa mulle, koska miksi sovittaisin? Mun suunnitelmat on selkeät ja mulle täydellistä pukua ei tule liikkeestä löytymään, ja minä teetätän puvun. Piste.

Sottero1
Maggie Sottero Raynie ja Sahara

... piste, piste... eli niinhän mää luulin!

No, alkupäivän tapahtumat tiivistettynä: ensimmäisestä liikkeestä löytyy puku toiselle kaasolleni, toisesta liikkeestä toiselle. Sitten meillä onkin pari sovitusaikaa jäljellä ja muutama tunti tapettavana ennen mun Turkuun lähtevää junaa. Tytöt alkoi yllyttää mua sovittamaan pukuja... ja pikkuhiljaa mää taivuin. Enhän mää koskaan ollut vielä sovittanut pukua. En oikeasti tiennyt mikä mulle sopii vai sopiiko mikään. 

Musta oli vähän inhottava ajatus mennä sovittamaan pukua, kun olin niin varma siitä, etten aikoisi sieltä pukuani ostaa. Hukkaisin vaan myyjän aikaa. Vaikka toisaalta se aika oli jo meille varattu ja kuten tämäkin tarina todistaa... eihän sitä koskaan tiedä. Mua jännitti ajatus hääpuvun sovittamisesta ihan hirveästi. Siis ihan niin että tärisin ja pelkäsin pyörtyväni.

Sottero2
Maggie Sottero Juliette ja Dynasty

Sitten heitin kehiin vielä mun viimeisen oljenkorren, jolla luulin voivani livahtaa pukujen sovittelusta - mulla oli päällä mummorintsikat! Siis kaikista mummoimmat, mitkä omistan! Tiedättekö, sellaiset t-paitarintsikat, joissa on mahdollisimman peittävä kuppi? Oikein korkealle nouseva, ja paksut olkaimet ja kaikki. Enkä todellakaan ollut sovittamassa upeita hääpukuja sellaisten kanssa, hyi!

Arvaatteko mitä ystäväni siihen tokaisivat? Että nyt mennään H&M:lle niin he ostaa mulle olkaimettomat rintsikat, niin mulla ei oo mitään tekosyytä olla menemättä. Minä tietysti protestoin, etten todellakaan anna niiden ostaa mulle olkaimettomia rintsikoita vaan tällaisen takia. Siihen toinen ystävistäni tokaisi: "Maksanhan mää muustakin viihteestä, kuten leffalipuista, joten miksen tästäkin!"

Mitäs siihen on sitten enää sanomista? 

Loppu onkin sitten kuuluisaa historiaa. Käveltiin liikkeeseen ja heti ensimmäisenä tämä puku pisti mun silmään ja tartuin siihen. Se oli niin kaunis. En kuitenkaan valinnut sitä sovitettavakseni. Halusin kokeilla jotain villimpää, koska vähän hulluttelemassahan täällä oltiin. Kunnes juttelin myyjän kanssa siitä mistä tykkään ja hän sanoi, arvelevansa, että tykkäisin kyseisestä puvusta. Sanoin ihastuneeni siihen heti, kun tulin liikkeeseen, joten myyjä haki sen sovitettavaksi. Ja se oli menoa se.

Siinä puvussa tuntui niin ihanalle. Paremmalle, kuin missään muussa. Enkä vaan voinut lopettaa hymyilemistä.

Sottero3
Maggie Sottero Prudence ja Avalon

Otin puvun tiedot ylös ja lähdettiin liikkeestä. Soitin Jonille, jolla oli noin minuutti aikaa puhua. Se käski ostaa puvun, jos olen kerta siihen niin rakastunut. Mutta mun piti hetki vetää henkeä, rauhoittua ja nukkua yön yli. Ja ottaa yhteyttä erääseen ihanaan ompelijaan, johon olin jo ottanut yhteyttä mahdollisen puvun teettämisen saralta.

Niinpä niin, sekin vielä. Olin tosiaan jo ehtinyt ottaa alustavasti yhteyttä erääseen ompelijaan ja tiedustella puvun teetättämistä. Emme olleet vielä sopineet mitään tarkempaa, oltiin mietitty mitä mun haaveista hänen olisi mahdollista toteuttaa (mun alkuperäinen suunnitelma nimittäin ei ollut) ja jätetty asia hautumaan. Sovittu, että katsotaan fiiliksiä vuodenvaihteen jälkeen, ja jos vielä tuntuu oikealle niin tehdään sopimus. En missään nimessä halunnut ostaa pukua muualta ilman, että otan häneen ensin yhteyttä. 

Joten kotiin päästyäni naputtelin heti pitkän viestin menemään ja kerroin tilanteesta rehellisesti. Musta tuntui tosi kurjalta, koska olin ehtinyt jo muutaman hetken hänen aikaansa haaskata. Mutta pian sainkin maailman ystävällisimmän vastauksen, jossa onniteltiin mua mitä vilpittömimmin unelmieni puvun löytymisestä. Ja kehotettiin palaamaan Helsinkiin pukuani hakemaan. Kyyneleet silmissä luin tätä viestiä. Ja sitten tein niin kuin mua kehotettiin.

Suuntasin Helsinkiin hääpukuani ostamaan. Ja se on maailman ihanin. Se on aika lähellä mun alkuperäisimpiä haaveita. Mutta vielä parempi. Se sopii mun iholle, kropalle ja kaikelle niin täydellisesti. Ja tiedättekö mitä, puku maksoi puolet siitä summasta, jonka olin puvun teetättämiseen varannut, sekään ei varsinaisesti haitannut.

Huh. Tässähän ihan herkistyy tätä tarinaakin kirjoittaessa. Olen vaan niin kovin onnellinen unelmieni puvun löytymisestä. Tahtoisin pukea sen jo heti ja mennä jo naimsiin! Kuka muka jaksaa enää odottaa? En minä ainakaan!