Hääpainajainen. Rohkenen väittää, että aika iso osa morsiamista näkee sellaisen edes kerran ennen häitään. Näistä aina välillä kirjoitellaankin ja Häähypetys -blogin Amandan sivupalkista löytyi taannoin gallupkin, jossa valtaosa myönsi näkevänsä niitä silloin tällöin. Ja niin näen minäkin. Mun unimaailma on muutenkin ehkä maailman eläväisin ja muistan mun unet poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti. Nään painajaisiakin ihan hirveän usein, mutta hääpainajaisia ehkä vain kerran kuussa.

Toistaiseksi ne pieleen menneet asiat on olleet aika viattomia. Muutaman kerran hääpuku on ollu pielessä. Kerran sen helma oli edestä lyhyt ja jalassa rumat kengät niiden täydellisten sijaan. En tiedä mikä tän astetta ahdistavamman unen tällä kertaa laukaisi. Ehkä se, että luin eilen Korpun hääpainajaisesta... tai se, että Tinkaliinan postaus sai mutkin miettimään "Tahdon" -sanomisen hetkellä silmiin katsomisen tärkeyttä.. mutta oli mikä oli, heräsin tänäaamuna tosi pahalla päällä, koska olin nähnyt niin ahdistavaa unta. Ja itseasiassa edelleen on vähän kurja olo.

No, näin se uni meni: Oli meidän hääpäivä ja kaikki oli ihanaa ja romanttista ja onnellista. Paikalla oli rakkaita ihmisiä, eikä yhtään stressannut tai ahdistanut. Vihkikirkko ei tosiaan ollut se oikea, mutta kaunis tämäkin. Siellä oli paljon ikkunoita, joista näkyi luontoa ja tiesin sen olevan meille tärkeässä paikassa (vaikka oikeasti paikka oli ihan kuvitteellinen). Häämarssi soi ja astelin alttarille täydellisenä. Täydellisessä puvussa ja täydellisissä kengissä. Ja täydellisen miehen luo. Kunnes tuli ensimmäinen ihmetys. Alttarilla papin asussa seisoi mies, joka luultiin varanneemme meidän valokuvaajaksi. Kysyin ja ihmettelin asiaa, kunnes kävi ilmi, että oltiinkin varattu hänet papiksi. Ahaa... selvä homma, pistähän vihkien sitten. Seremonia eteni kauniisti, kunnes tuli papin puhe, jota tiesin seuraavan kysymykset.

Yhtäkkiä mua alkoi huimata. Niin paljon, että en meinannut pysyä jaloillani. Tuntui, että pyörryn tai oksennan tai molempia ja mun oli pakko sanoa se ääneen, ennen kuin niin kävisi. Pappi sanoi, että ei se mitään. Jos heikottaa, niin meillä on täällä kirkossa siihen ratkaisu. Hän otti mut käsikynkkään ja talutti kirkon käytävälle, josta avasi ison metalliristikkoisen luukun. Pappi työnsi mut sinne ja sanoi, että jos kirkossa heikottaa, niin pitää mennä kellariin tokenemaan. Siellä kosteassa maakellarin ilmassa olo kyllä paranee. Ja sinne minä lensin rähmälleni. Oikein painajaismaiseen vankityrmään, jossa muutama kelmeä kynttilä antaa valoa, seinillä roikkuu kahleita ja rottia vilisee nurkassa. Huimasi kuitenkin niin paljon, etten osannut valittaa.

Kunnes kuulin, että pappi johdatti Jonin pois alttarilta kirkon reunalla olleelle nuotiopaikalle (wtf?) ja alkoi kysymään tältä tahtooko Joni ottaa mut puolisokseen. Minä keräsin tahdon voimaa ja karjaisin kalteriluukun takaa, ettei se käy! Ei pappi voi meitä vihkiä niin, että mut on lukittu kellariin. Päästäkää mut pois ja Jonin vierelle katsomaan sitä silmiin. Pappi mylväisi takaisin, että Jumala näkee kyllä kaikkialle ja jos Jumala haluaa, että morsian on kellarissa, niin sitten morsian on. Minä jäin huutaen kellariin, kun pappi vihki meidät.

Kun vihkiminen oli ohitse ja kaikki poistui juhlapaikalle, mutkin päästettiin ulos. Jäin itkien Jonin syliin kirkon eteen ja sanoin, etten kyllä mene juhliin ennen kuin tämä asia on selvitetty papin kanssa. Kun pappi sitten poistui kirkosta, pysäytin hänet ja yritin selittää kantaani. Että halusin vain katsoa mun rakasta silmiin, kun sanotaan tahdon. Halusin olla sen kanssa yhdessä, kun meistä tulee mies ja vaimo. Ei se voi olla väärin. Pappi vaan nauroi pilkallisesti ja sanoi, että oon vaan tyhmä tytönhupakko (kyllä, käytti tätä sanaa!), eikä mun kuuluisi päästä naimisiin ollenkaan, kun en kerran osaa ymmärtää, että näin sen pitikin mennä.

Ja sitten heräsin. Tällaisiin mukaviin tunnelmiin.

Ihan oikeasti! Mistä ihmeestä ihmisen mielikuvitus voi kehittää papin, joka lukitsee mut vihkimisen ajaksi johonkin ihmeen tyrmään? Yleensä, kun nään painajaista, pystyn ihan hyvin järkeilemään, mistä pelosta tai ahdistuksesta se uni kumpuaa. Mutta nyt heräsin vaan hämmentyneenä ja ahdistuneena. Inhottavinta on se, että todentuntuisen unen jälkeen kestää hetki, että ymmärtää, ettei uni ollut totta. Joten hetken aikaa tänä aamuna musta tuntui sille, että no, ehkä mun ei sitten kuulu päästä naimisiin ollenkaan.

Vaikka tietysti kuuluu! Nyt koitan vaan vakuutella itseäni siitä, että Kuokkalan kirkossa tuskin on mitään tyrmää keskikäytävän alapuolella, ja tämä painajainen tuskin tulee toteen.

Huhhuh. Mutta millaisista asioista te näette hääpainajaisia? Tapahtuuko teille lähinnä ulkonäkökatastrofeja vai kellariin joutumisen tyyppisiä mutkia matkaan?