Kuva: Jaakko Sorvisto www.jaakkosorvisto.com
Perinteistähän on, että morsian ottaa sulhasen sukunimen. Nykyaikaista tuntuu olevan, että molemmat pitävät omansa.. tai nainen saa vaihtaa korkeintaan yhdistelmään! Koska sehän on naisten alistamista, jos nainen joutuu luopumaan omasta nimestään ja identiteetistään avioliiton vuoksi.
Mulle on ollut pikkutytöstä asti selvää (muutamaa matkalle sattunutta horjumista lukuunottamatta) kuinka aion tehdä. Ainoat vaihtoehdot mulla oikeastaan oli oman nimen pitäminen tai vaihtaminen. Yhdistelmänimet ei ole koskaan olleet oikeastaan mun mieleen. Toki jokaisella on oikeus tehdä oma valintansa. Ja ehkä itsekin harkitsisin yhdistelmää, jos muuten haaveilisin miehen nimestä, mutta omani sattuisi olemaan jotenkin erityinen.
Kuitenkin perinteinen tyttö kun olen, aion ottaa käyttöön sulhasen sukunimen. Ja rehellisyyden nimissä olen siitä vieläpä innoissani! Tykkään perinteistä. Ja haluan, että meidän perheellä on yhteinen nimi. Lisäksi musta on ihan hirmu kutkuttavaa ajatella sitä, että sitten jopa mun nimi kertoo, että oon tuon ihanan miehen vaimo. Näin olin järkeillyt jo pienestä asti, mutta ennen oikean miehen löytämistä pidin kyllä pienen varauksen tässä päätöksessäni. Jos miehen sukunimi olisi ollut mielestäni tosi kauhea, olisin varmasti harkinnut uudelleen. Mutta se ei ole. Vaan päinvastoin, se on tosi kiva.
Ne muutamat mainitsemani horjumiset ovat kuitenkin johtuneet siitä, että suren hieman omasta nimestäni luopumista. En siksi, että se olisi jotenkin erityinen. Vaan siksi, että se ihan oikeasti on osa mun identiteettiäni. Mun lähimmät tyttökaverit kutsuvat mua sukunimellä. Ja yläaseella mut tunnettiin "Korhosen Markun" pikkusiskona. (En tosin ole Korhonen, eikä veljeni Markku. En halunnut käyttää oikeita nimiä, joten keksin samankaltaiset korvaavat!) Joten tuntui haikealle, etten ole sitä enää.
Kunnes tajusin olevani väärässä. Yhtä paljon olen edelleen "Korhonen", vaikka nimeni vaihtuisikin. Mun identiteetti saa vaan uuden lisäyksen - ja rehellisyyden nimissä kauniimman sellaisen. Ei uusi lisäys vie mitään vanhaa pois. Ja uskon olevani ystäville edelleen "Korhonen", vaikka ajokortissa muuta lukisikin.
Ja ajokortista puheenollen, vähänkö mua ärsyttää se, että nimen muutoksen jälkeen joudun ottamaan uuden ajokortin jonka joutuu uusimaan ihan liian usein! Kun edellisessä olisi ajoaikaa vielä joku 40 vuotta jäljellä. Epäreilua! Onneksi passi vanhenee sopivasti kuukausi häiden jälkeen, joka on aikas sopiva ajoitus. Mutta tuo ajokottiasia kyllä kiehuttaa.
Ehkä pitäisi vaan laittaa vahinko kiertämään ja pistää mieskin vaihtamaan sukunimeä. Mehän voitaisiin nimittäin hyödyntää vielä sitä yhtä vaihtoehtoa, eli ottaa meille yhteinen nimi, joka ei ole kummankaan oma alunperin. Meillä olisi ihan mahtava nimi jo valittunakin... hehheh.
Miten te teette tai millaisia vaihtoehtoja harkitsette? Ja millä perustein? Oletteko joutuneet pohtimaan asiaa kovasti vai onko teille ollut aina selvää?
Mulle on taas aina ollut täysin selvää etten koskaan luovu omasta nimestäni! Jo nuorena kun muut kirjoitteli nimeään ihastuksensa sukunimellä, mä ajattelin et morjens, näin ihanasta nimestä en luovu koskaan! :D
VastaaPoistaEnkä luovukaan. Me pidetään kumpikin omat sukunimemme tai jos mies tahtoo, hän saa ottaa mun sukunimen, omansa lisäksi tai pelkästään, mulle se on ihan sama.
Ei meidän avioliitto perustu samaan sukunimeen vaan johonkin ihan muuhun. Ensin muakin nimittäin ärsytti ajatus siitä että kotiovessakin lukisi kaksi sukunimeä, kunnes tajusin ettei mua kiinnosta tippaakaan mitä siinä ovessa lukee, vaan se, mitä siellä oven takana tapahtuu. :)
Tunnen myös monia naisia, jotka eivät halua nimestään luopua ja mun mielestä se on ihan yhtä jees kun vaihtaminenkin. Mikä vaan itsestä tuntuu parhaimmalle! Ja tosiaan jos oot rakastunut sun nimeen, niin ehdottomasti parastahan on se pitää! :)
PoistaJa oon kyllä samaa mieltä sun kanssa, ettei avioliitto missään nimessä perustu samaan nimeen, vaan ihan muihin asioihin. Mutta siitä huolimatta mää ainakin nautin (jo nyt ajatuksesta) siitä, että sitten meidän perheellä on yksi yhteinen nimi. Mutta ei mun mielestä kumpikaan ole yhtään sen enemmän oikein tai väärin. Oikein on vaan se, joka itsestä tuntuu oikealle!
Muuten hauskaa, että otit esiin ton ovi asian! Koska mää oon miettinyt sitä, että on tosi outoa että ollaan asuttu niin monta vuotta siten, että ovessa on molempien nimet ja sitten kun mennään naimisiin mun nimi otetaan siitä pois. Aatteleekohan naapuritkin, että nyt ne on eronnut ja toinen muuttanut pois? :D
Samaa mieltä! Ihan niinkun kaikissa muissakin asioissa elämässä, tässäkin jokaisen kannattaa tehdä just niin kun itsestä parhaalta tuntuu!
PoistaMä jotenkin vaan kapinoin sitä ajatusta vastaan että naisen AINA KUULUU ottaa miehen sukunimi. Monet mun ystävät ja tuttavat on sanoneet että "tietenkin sun pitää ottaa miehes nimi, se kuuluu asiaan" joka on nostanut mun verenpaineet noin miljoonaan :D
Ehkä ne naapurit huomaa ettet sä ookkaan mihinkään muuttanut ja osaavat laskea yks plus yks :D ;)
Niinpä, ei tosiaan päde pelkkään nimen vaihtamiseen vaan äärimmäisen moneen muuhunkin asiaan :) Vaikka mulle itselle nimen vaihtaminen on ollut aika selvyys, en silti todellakaan ole sitä mieltä, että naisen kuuluu nimeä vaihtaa. Joten ymmärrän, että tuollaiset kommentit kohottaa verenpainetta! :D
PoistaJoo, eiköhän... nää on vähän näitä juttuja, joita on pakko stressata, vaikkei oikeasti ole minkään valtakunnan väliä! :D
Heippa tännekin puolelle! :-) Löysin tämän vasta hiljattain, mutta jään kyllä innolla seuraamaan! Itselläni asia ei nyt ihan ajankohtainen (valitettavasti) ole, mutta en ole oikeastaan miettinyt muuta vaihtoehtoa kuin ottaa miehen sukunimen! En tiedä johtuneeko siitä, että tihrustan historian muistiinpanot täyteen toivottavasti tulevan sukunimeni koevedoksia ja koukeroita ihan innoissani...:-D
VastaaPoistaNo mutta hei ihana Emma ja tervetuloa mukaan tällekin puolelle. Häähaaveiluhan on aivan parasta ajanvietettä, vaikkei se vielä ajankohtaista olisikaan. Mää aina sanon, että pitää alkaa hyvissä ajoin valmistautumaan, että sitten ku se hetki tulee niin tietää miten toimia :)
PoistaMää en oo edes harjoitellut tätä tulevaa sukunimeä. Pitäisi varmaan aloittaa, kun siinä on paljon enemmän erisuuntaisia koukeroita ja mutkia, kun omassani!
Yyyy en tiedä! Ja oon koittanu vältelläkin asian pohtimista. :D Mutta tuo ajokortti oli kyllä hyvä pointti, en ollutkaan tuommoista kiusaa nimenvaihdossa tajunnut! :o
VastaaPoistaNojoo ja se on kyllä ihan todellinen kiusa, koska meidän muistaaksemme se uusi ajokortti pitää uusia viiden vuoden välein! Eli ihan jäätävän usein. Tajuton vaiva ja vielä rahanhukkaakin! Että ajokorttiasia on kyllä nykyään ehdottomasti yks plussa oman nimen pitämiselle!
PoistaOnko sulla vielä paljon aikaa miettiä? Alat tässä pikkuhiljaa makustella ja miettiä mille kumpikin tuntuu. Onneks tässä ei oo oikeeta ja väärää, vaan jokaisen oma valinta on varmasti paras! :)
Jos ajokorttiasiaa lohduttaa, niin vaikka sun nykyisessä onkin vuosiluku sinne kuusikymppisiin asti, niin joutuisit sen pakosta vaihtamaan viimeistään muistaakseni 2033 ;)
VastaaPoistaMulla ei ole niin isoa tunnesidettä sukunimeeni, että olisin edes vaivannut päätäni moisella. Yksi Suomen suosituimmista nen-loppuisista joutaa kyllä mennä, vaihdan nimeni. Itse koen saman sukunimen olevan perhettä yhdistävä tekijä. Tai edes yhdysnimi. Sekään ei ole mulle mörkö, äidilläni sellainen on ja siihen olen tottunut.
Hei itseasiassa lohduttaa kyllä vähän! :D Tuota en nimittäin tiennytkään... eli ei tulekaan kuin noin kolme "ylimääräistä" uusimista! Eli kiitos :D
PoistaMun sukunimi on myös tuota samaa kategoriaa.. yksi suomen suosituimmista ja nen -loppuinen tämäkin. Mutta ne tunteet liittyy enemmän siihen mitä se nimi edustaa, kun siihen itse nimeen. Ja siksi olen sun kanssa samaa mieltä myös siitä, että uudesta nimestä tulee perhettä yhdistävä tekijä, jolloin sekin saa ihan uudenlaisen tunnearvon :)
Mää itse olen aina vähän kammonnut yhdysnimiä, mutta kiva kuulla, että sekin on sulle vaihtoehto! Kyllähän se varmaan on pääasiassa juurikin tuosta tottumisesta kiinni! Meillä kun ei perheessä tai suvussakaan ole yhtään, niin ne tuntuu vähän vieraammille. Niin ja lisäksi miehen sukunimi on sen verran pitkä, että yhdistelmästä tulisi aikamoinen monsteri :)
Lupapalvelutäti täältä korjaa, että vaikka nimeä vaihtaisit ja joutuisit tilaamaan itsellesi uuden ajokortin, niin sen useammin et sitä joudu silti uusimaan vaan uusi kortti tulee ihan niillä vanhoilla päivämäärillä, ainoastaan nimi muuttuu ja uuden kortin tilaaminen maksaa sen nelisenkymppiä. :) Sen sijaan jos hankkisit nyt jonkin uuden, ajo-oikeusluokaltaan korkeamman ajokortin (esim. B -> C) niin joutuisit uusimaan viiden vuoden välein tai jos olisit ihan uusi B-korttikuski niin 15 vuoden välein. Mutta tosiaan tuo 2033 -vuoden muutos pätee ihan kaikissa ajokorteissa vaikka mikä päivämäärä siellä nykyisessä kortissa seisoisi.
PoistaSulla on muuten kiva blogi, jään seurailemaan! (:
Moikka Anna! Suuret kiitokset tästä tarkennuksesta. Me tässä taannoin yritettiin asiaa selvittää internetin ihmeellisestä maailmasta, kun keskustelu alkoi tuosta ajo-oikeusluokan muuttumisesta, eikä oltu ihan varmoja miten asiat menee. Ilmeisesti ymmärsin sitten ihan väärin (mitä kyllä aika usein käy erilaisten virastojen nettisivuilla :D ) mutta kiva, että tulit korjaamaan! Tuohan on oikein iloinen uutinen :)
PoistaNiin ja kiva kuulla! Tervetuloa seurailemaan :)
Lähipiiristä löytyy kumpaakin koulukuntaa, itse lukeudun tähän perinteisempään. Pidän sukunimestäni, se ei ole mikään kaikista yleisin muttei myöskään hirveän erikoinen, muuta uusi sukunimi tulee olemaan vain nelikirjaiminen ja tykkään kauheasti siitä että pitkä etunimeni (Marianna) saa lyhyen jatkeen (: Olisi meillä myös yksi "ylimääräinen" nimi johon kumpikin voisi vaihtaa, mutta mies ei oikein innostunut. Olisi vielä harvinaisempi kuin miehen sukunimi, mutta kuitenkin niin samanlainen etten ala inttää asiasta (:
VastaaPoistaItsekin harkitsisin nimeni pitämistä jos se olisi todella harvinainen tai muuten vahva osa identiteettiäni, mutta en koe vanhan minäni häviävän milläänlailla nimen vaihtamisen myötä ;) Haluan myös, että tulevaisuudessa koko perheellä on sama sukunimi. Yhdistelmänimille en ole koskaan lämmennyt, etunimeni on niin pitkä etten jaksaisi tuplasukunimeä, eihän ne mahtuisi edes minkään lomakkeen nimiriville :D
Eli hyvin samoilla linjoilla sun kanssa mennään!
Nyökyttelin täällä sun kommenttia lukiessa siihen malliin, että tosiaan aika samoilla linjoilla mennää! :D
PoistaMutta tuo lomake asia on ihan oikeasti ihan varteenotettava pointti. Mullakaan ei meinaa aina varsinkaan sähköposti mahtua minkään lomakkeen viivalle, niin kaksoisnimellä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Vaikkei mulla ole edes pitkä etunimi!
Mutta varmasti myös tuo lyhyempi sukunimi tasapainottaa kivasti sun etunimeä! Vaikka niinhän se on, ettei nimi miestä pahenna, eli eipä sillä taida olla niin valtavasti väliä, että mikä se uusi nimi on tai mikä on vanha. Enemmän se on kyse siitä, miltä se nimi tuntuu, kuin siitä mikä se oikeasti on :)
Meillä mies ottaa mun nimen, joka on tosi harvinainen. Miehellä kun on sellainen yleinen -nen nimi :)
VastaaPoistaKuulostaa järkevälle ja mukavalle ratkaisulle tuo teidänkin järjestely! :)
PoistaTäällä on hirveeää pohdintaa sukunimestä. Haluaisin sen yhdistävän nimen ehkä sitten kuitenkin. Miehellä vain on niin tylsä ja yleinen -nen sukunimi, minulla taas omaperäinen ja etunimeeni sopiva. Vaikea päätös. Jos lapsia olisi niin ottaisin ehdottomasti miehen nimen, koska se yhdistäisi mielikuvissani meistä yhteenkuuluvan perheen, mutta kun lapsiakaan ei ole, eikä tule. Ajokorttiinkin pitäsi ottaa tämä rupsahtanut naama kun nykyisessä kortissa olen vasta 17. Silti jokin siinä oman nimen pitämisessä kaihertaa.
VastaaPoistaOletko sulkenut yhdistelmänimen ottamisen kokonaan pois? Saisit pitää rakastamasi sukunimen, mutta samalla teidän pieni perhe saisi yhdistävän tekijän nimen muodossa :)
PoistaSamaistun kyllä tohon uuden kuvan tuskaan.. mun ajokorttiin kun on vielä ihmeen kaupalla sattunut ihan ok kuva!
Miehen sukunimi on yksinkertaisesti tylsä, tavallinen ja -nen, joten ei kiitos. Jos se olisi kiva niin sitten vois mahdollisesti nimen ripustaa oman nimen lisäksi... Vaikeita asioita tai sitten minä teen niistä niin vaikeita.Ehkäpä pitäisi antaa miehen päättää tämä asia :D
PoistaTiedän kyllä ton tunteen sen suhteen, että joutuu miettimään onko ne asiat niin vaikeita vai teenkö minä vaan niistä sitä :)
PoistaMutta toki loppuelääksi nimen valitseminen on aika iso juttu, joten kyllä sitä sopii pohtiakin, ettei tarvitse sitten aina katua! Kannattaahan siltä mieheltä kysyä jos se vaikka onkin vahvasti jompaa kumpaa mieltä, mutta pääasia tietty on, että sinä olet itse omaan nimeesi tyytyväinen :)
Mä pidän tuiki tavallisen sukunimeni. En vaan osaa kuvitella näin 25-vuotiaana itselleni enää mitään muuta nimeä eikä yhdistelmänimikään tunnu luontevalta. Toisaalta jos alkaa kaduttaa, niin saa sen nimen vaihdettua myöhemminkin. Miestä ei kiinnosta vaihtaa minun nimeeni tai nimeään ylipäätään, koska hänen nimensä on hyvä näin. Kuulemma voisi ottaa yhdistelmänimen, jos mun sukunimi olisi tyyliin Sibelius :D Miehen nimi on omaani erikoisempi, mutta sillä ei meidän kohdalla ole tässä asiassa niin väliä. Mahdolliset lapset saavat luultavasti miehen nimen.
VastaaPoistaIsomummini toinen mies otti 20-luvulla isomummini eli talon nimen. Oli ihan yleistä tuolloin, joten musta toi "miehen nimi on perinne" on vähän hassu perustelu. Esimerkiksi 1900-luvun alussa Karjalassa pidettiin ihan yleisesti naimisiin mennessä isän nimi. Toisaalta niskavillani nosti pystyyn tämä Ylen arkistosta löytyvä pätkä 80-luvulta ja sukunimilain muutoksen ajalta, mikä vahvisti vielä entisestään haluani pitää oma nimi. Sitä paitsi se oman nimen pitäminen on perinne! ;) http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/09/18/uuden-sukunimilain-pelattiin-uhkaavan-perheiden-yhtenaisyytta
-morsian itsekin
No toki siitä voidaan kiistellä, miten perinne määritellään ja mikä sitten on perinteistä ja mikä ei. Minun silmissäni miehen sukunimen ottaminen on kyllä aika perinteistä, koska (kärjistetysti!) viimeisen sadan vuoden aikana ei naisilla ollut mahdollisuutta omaansa pitää. Juurikin 1920 -luvun lopulla säädetyn nimilain mukaan. Ja sitä ennenkään sukunimillä ylipäänsä ei Suomessa ehtinyt olla hirveän pitkä historia. Ja nykyäänkin valtaosa nimensä vaihtaa (muistan lukeneeni, että 2000-luvun alussa noin 80% naimisiin menevistä naisista), joten kyllä minun silmissäni se on juonne tuosta 1900-luvun alun laista, jonka myötä muodostunut perinteiseksi toimintatavaksi. Vaikka toki olet oikeassa, että ennen touota nimilakia tyypillistä oli pitää omansa. Paitsi jos naitiin juurikin johonkin taloon tai esim. korkeampaan aatelisarvoon.
PoistaMutta itsekin kyllä kannatan valinnanvapautta. Musta on niin hassua ajatella, että omalla äidilläni (vanhempani menivät naimisiin -83) ei ollut mahdollisuutta pitää omaa nimeään. Tuntuu jotenkin absurdilta ajatukselta, että avioliiton vuoksi on ollut käytännössä pakko luopua omasta nimestään. Toki yhdistelmä oli mahdollinen, mutta ei oman tyttönimen pitäminen.
Mun nimen vaihtamisen taustalla ei niinkään ollut se, että vaihdan "tuiki tavallisesta kauniimpaan" (jos tekstistäni tuli sellainen kuva). Vaan pointtini oli lähinnä se, että niin kamalalle kuin se kuulostaakin, voisi nimi jäädä vaihtamatta jos se olisi mielestäni ihan hirveä. Mutta sitä ei tarvitse sen enempää pohtia, sillä mieheni sukunimi on oikein kaunis ja vaihdan mielelläni nimeni samaksi hänen kanssaan :)