Joulupukki toi meille viime vuonna lahjaksi pitsakiven. Vieläpä tämän, oikein testivoittajan. Pitsakivihän lupaa paistaa pitsapohjan rapeaksi, niinkuin italialaisessa pitseriassa konsanaan. Ei paksua pehmeää mössöä vaan kunnon aitoa tavaraa.
Nyt on luvassa rehellinen tarina siitä, kuinka pitsakivi lopulta muuttui mun ystäväksi, puolen vuoden vihanpidon jälkeen.
Ensimmäisen kerran päätin ottaa kiven testiin heti vuoden alkupuolella. Muru oli reeneissä ja minä kävin sillä välin kaupassa, ajatuksena valmistella pitsataikina ja täytteet valmiiksi niin, että voidaan sitten yhdessa kaulita taikinat, ehkä heitellä taikinalettuja vähän ilmaan ja paistaa iltapalaksi maailman parhaat pitsat..
... vaan kuinkas sitten kävikään..?
Kaulittiin taikina, täytettiin pitsa ja... pitsa ei millään suostunut tulemaan pitsalastalle (sille, jota tuossa testissä voitosta huolimatta muuten kritisoitiin!). Kun sanon ei millään, niin tarkoitan oikeasti ei millään. Paniikki alkoi iskeä, kun tuntui, että mitä kauemmin se prosessi vie, sitä enemmän pitsa liimaantuu puoliksi pöytään ja puoliksi lastaan eikä sen jälkeen enää hievahda minnekään. Ja täytteetkin olivat kaikkialla muualla, kuin siinä pitsan päällä. Kädet paniikissa täristen, pakko oli yrittää saada sitä liikkumaan jonnekin päin ja koko pitsa repesi ihan totaalisesti. Toinen puoli liimaantuneena pöytään, toinen lastaan, täytteet pudonneena siitä välistä lattialle.
Se yksilö roskiin ja uusi yritys.
Taikina täyttämättömänä lastalle, täytteet päälle ja pitsakivelle.
Kasana, täytteet edellä. Pallon muodossa.
Ja sitten mulla meni hermo.
Silmänräpäys vaan, niin taikina oli puserrettu takaisin palloksi ja paiskattu keittiön lattialle muutaman ärräpään saattelemana. Aloin parkumaan kun mikäkin vauva. Oli väsy ja nälkä ja mun järjestelemä kiva yllätys meni ihan plörinäksi. Puolet taikinastakin oli jo ihan pilalla.
Siinä vaiheessa sain lähdöt keittiöstä ja mökötin sohvalla, kun poikaystävä paistoi ihan vaan pellillä sen, mitä taikinasta ja täytteistä jäljellä oli.
Ja pitsakivi lähti muutamaksi kuukaudeksi jäähtymään. Sen käyttö nyt vaan oli mahdotonta.
Kun joskus uskaltauduttiin kokeilemaan uudestaan, ei homma vieläkään pelittänyt. Kokeiltiin käyttää leivinpaperiakin apuna. Entä jos sen pitsakiven päällä pitäisi käyttää leivinpaperia, niin kuin pellilläkin? No, pitsa liikkui, mutta oli samanlaista, kuin pellillä paistettuna. Pohja oli ihan yhtä pehmeä. Mihinkä se siitä rapsakoituisikaan siellä paperia vasten muhiessaan.
Päätin antaa loppukesästä kivelle vielä mahdollisuuden ja nyt tein kotitehtäväni kunnolla. Pitkässä ja uuvuttavassa googlailusessiossa paljastui äärimmäisen yksinkertainen ratkaisu tähän ongelmaan. Ja se ratkaisu oli maissijauho.
Mitään, ja ihan oikeasti mitään muuta ei tarvinnut muuttaa, kuin vaihtaa taikinan kaulimisen alla käytettävä jauho vehnäjauhosta maissijauhoon. Ihan oikeasti. Kuinka yksinkertainen asia! Ja kuinka tyhmä voi olla, kun on taistellut siihen saakka vehnäjauholla lääräämällä. Maissijauhon päällä kaulittassa taikinaa ei tarvitse edes kääntää, kun se ei vaan yksinkertaisesti tartu pöytään!
Edelleenkään en saa täytettyä pitsaa vedettyä laudalle - täytteiden paino ja tomaattikastikkeen kosteus ja lastan paksuus vissiin tekevät tehtävänsä. Mutta kun pitsa on lastalla, täytettynäkin sen siirtäminen lastalta uuniin käy täysin vaivatta. Ja paistuttuaan (ihanan rapsakaksi) se on myös naurettavan helppoa ottaa kiveltä pois.
Ja se lopputulos.
On niin käsittämättömän herkullista. Niin rapeaa, mutta kumminkin pehmeää sisältä. Kastikeen ja täytteiden mautkin korostuvat ihan eri lailla kunnon rapean pohjan päällä, kun voi oikeasti keskittyä maistamaan niiden makuja, eikä vaan paksun hiivaisen pohjan. Parasta pitsaa mitä oon ikinä tehnyt itse. Onnistuneita pitsanleipomisia on takana nyt kaksi, ja en voisi edes kuvitella elämää ilman pitsakiveä. En voisi enää kuvitella paistavani pitsaa uunipellillä.
Näin se tarina muuttui surusta iloksi, mutta kyllähän se yli puoli vuotta, ja erinäiset hermoromahdukset vaati. Seuraavaksi aion kokeilla sämpylöitä tai leipää pitsakivellä paistettuna. Oi ihana pitsakivi, sen avulla voi pienessä kerrostalokämpässä asuvakin saada leivinuunin paistotuloksen. Ihan täydellistä!
Oletteko kokeilleet pitsakiveä? Haluaisitteko, vai pidättekö sitä ihan hömppänä? Kertokaa mulle ihmeessä kommenttiboksissa. Odottelen vähän myös moraalisaarnoja siitä, kuinka lapsellinen voi 24 -vuotias ihminen olla, jos pitää kiukuissaan heitellä taikinaa lattialle.. Mut kun mua harmitti!
Hei Kirsi :)
VastaaPoistaOlemme juuri hankkineet pitsakiven ja käynee läpi tuon ensimmäisen epäonnistuneen kokemuksemme. Aloin sitten tutkia nettiä että pakkohan täällä on jossain olla tietoa. Kiitos sinulle blogistasi. Olemme nyt tekemässä pitsaa uudelleen ja tosin kauppa on jo kiinni emmekä maissijauhoksi muutu mut uskon sinua ja maissijauho lähtee matkaamme varmasti kaupasta mukaamme. Oletko käyttänyt siis pitsakiveä jo leivän / sämpylöiden leipomiseen? Mitä jauhoja siinä käytit?
Hei mahtavaa, että tästä oli sulle jotain apua! Maissijauho kaulimisvaiheessa oli kyllä meille ehdoton ratkaisu.. sillä tavalla ei sitä pitsataikinaa tarvinnut edes kääntää kertaakaan (ylöspäin ollutta puolta pöytää vasten jne..) ja taikina ei tartu kiinni mihinkään.. täytteiden kanssa en sitä tosiaan edelleenkään saa sille leipälapiolle, mutta sen päällä kun täyttää niin kivelle saa liu'utettua vaivattomasti. Välillä hieroin siihen leipälapion pintaan maissijauhoa myös.
PoistaSämpylöiden ja leivän leipomiseen ei minusta tarvitse muuttaa mitään pitsakiveä käytettäessä, koska ne voi vaan nostaa käsin kivelle, ja irtoavat paistuttuaan kiveltä vaivattomasti leipälapiolla. Taikina siis ihan normaalisti ja leiväksi/sämpylöiksi leipominenkin ihan normaaliksi. Ja köntit vaan kivelle käsin nostelemalla (sen sijaan, että liu'uttaisi lapiolta, niinkuin pitsan)!
Toivottavasti teilläki kääntyy pitsakivikokeilut vielä iloksi! :)