Kuva: Jaakko Sorvisto www.jaakkosorvisto.com

Riisin heittäminen... se pirskatin riisin heittäminen. Jokainenhan tietää sen perinteen, että hääparin päälle heitetään riisiä heidän astellessaan kirkosta ulos ensimmäisen kerran avioparina. Liittynee jotenkin hedelmällisyyden takaamiseen, niinkuin melkein kaikki hääperinteet taitavat liittyä.

Jokainen varmaan tietää nykyään myös, että valtaosassa kirkoista riisin heittäminen on nykyään kiellettyä. Kukaan ei yksinkertaisesti saa heittää riisiä, samat säännöt kaikille ja that's it. Mutta kun mää haluan. Tiedän. Maailman karmein perustelu ja oon oikeastaan sitään mieltä, että kenenkään ei pitäisi sallia tehdä mitään, mitä perustellaan sanomalla mutta kun mää haluan. Mutta entä jos haluaa ihan oikeasti, ihan hirveän palavasti?

Mun mielestä se oli hyväksyttävämpi ajatus silloin, kun kiersi se myytti, että riisinheittokielto johtuu siitä, että riisinjyvien syöminen on linnuille vaarallista. Enhän minä ketään haluaisi satuttaa. Mutta kun sitten kävikin ilmi, että ei se ole! Riisinheittokielto johtuu ihan vaan siitä, että halutaat taata kaikille naimisiin menijöille tasapuolisen siisti kirkon piha. Ettei kenekään vieraiden vaan tarvitse astua edellisen hääparin riisinjyvien päälle. Ihan oikeasti.

No, kai ne linnut myös saattaa kakata siihen kirkon eteen, kun tulevat syömään herkullisia riisinjyviä.

Monet parit on korvanneet riisin heiton saippuakuplien puhaltamisella, tai sillä että heitetään jotain muuta, kuten ruusun terälehtiä tai silkkipaperisydämiä. Ensinnäkin, minä haluaisin saippuakuplia hääpaikalle saavuttaessa. Toisekseen, eihän ruusun terälehdet ole yhtään sen siistimpiä kirkon edustalla, kuin riisit. Ja kolmanneksi, riisin heitto on iskostunut mun mielessä oleelliseksi hääperinteeksi.

Mun riisin kaipuu juontaa juurensa siihen kun 90-luvulla olin morsiustyttönä serkkuni häissä. Minä ja sulhaspoikana toiminut veljeni asteltiin hääparin perässä kirkosta ulos ja saatiin oma osamme (silloin vielä sallitusta) riisisateesta. Ja uskokaa mua, kun sanon, että se on elävimmin niistä - mun ensimmäisistä - häistä mieleen jäänyt muisto.

Se oli niin jännää, se riisisade. Ja olin yllättynyt siitä, että se vähän sattuikin.

Mutta se oli hauskaa. Sekin oli hauskaa, että riisiä sai nyppiä hiuksista vielä pitkään. Morsian vähän riisiä hiuksissaan näytti myös niin kauniille. Ja hauskaa oli sekin, että sain auttaa niiden pienten pitsisten pussien teossa, joissa vieraille riisiä jaettiin. Muistan, että äitillä ja tädeillä oli hermo vähän kireällä, mutta musta se oli hauskaa. Sain annostella riisiä ja sitoa pussit kiinni pienellä silkkiauharusetilla.

Haluaisin niin kovasti riisisateeseen, että olen ihan vakavissani harkinnut sitä, että joko heitän riisiä ilman lupaa välittämättä siitä, että aiheutan pahennusta. Tai sitten palkkaan siivoojan. Ihan oikeasti, jos se on siitä kiinni niin maksan muutaman kympin siitä, että ISS:ltä tulee joku (raukka) siivooja käyttämään vartin imurin tai harjan kanssa siihen, että siivoaa meidän jäljiltä jääneet riisit.

Ajattelin kirjoittaa muutaman sanan riisin heittämisestä, mutta sainkin aikaan aikamoisen vuodatuksen. Näin palavasti suhtaudun riisin heittämiseen.

Mitä te olette mieltä? Oonko ihan hölmö vai onko riisin heitto teidänkin mielestä oleellinen hääperinne? Ja saa myös vinkata, jos joku tietää jonkun kirkon Jyvässeudulla, jossa riisiä saisi heittää vielä luvankin kanssa.