1

Wuhuu, mulla on ihan sellainen olo kuin oisin maailman huipulla! Oon niin fiiliksissä! Jotkut teistä saattaa tietääkin, että kilpacheerleading on mun vanha harrastus. Treenasin vuosia ja melkein yhdeksän vuotta sitten, kun jätin itse kilpailemisen, jatkoin lajin parissa edelleen valmentajana ja seuramme hallituksessa. Turkuun muutto vuonna 2013 pakotti lopettamaan vanhassa rakkassa kilpacheerleadingseurassa puuhailun, eikä intoa uuteen seuraan menemiseen ollut. Tuon jälkeen jatkoin hetken valmentajatuutorina ja kävin juontamassa seuramme näytöksiä, mutta muuten olen viimeiset, reilut kolme vuotta ollut tsiippari vain sydämessäni.

Kunnes koitti mun elämän mullistava, tuulinen ja synkeä talvipäivä (joka eilisenäkin tunnetaan). Rohkaisin vihdoin mieleni ja suuntasin täällä Helsingissä toimivan cheerjoukkueen treeneihin. Siis sellaisen joukkueen, jossa kaikki ovat tällaisia mun kaltaisia veteraaneja. Oman cheeruransa päättäneitä naisia ja miehiä, jotka haluavat edelleen nauttia maailman huikeimmasta lajista rennolla fiiliksellä. Ja mulla oli niin tajuttoman hauskaa, ettei sanat riitä kuvailemaan!

Älkää ymmärtäkö väärin, näin päivä treenien jälkeen oon aivan romuna. Mua sattuu ihan joka paikkaan ja eniten sellaisiin lihaksiin, jotka en edes muistanut olevan. Vähän eri lihakset joutuu hommiin kuperkeikkoja ja arabialaisia pyöritellessä kuin body pump tunnilla. Millonhan viimeksi olen edes tehnyt käsilläseisontoja? Puhumattakaan niistä lihaksista, joita tarvitaan kun heitellään ihmisiä ilmaan ja otetaan turvallisesti kiinni. Kyllä en yhdenkään kyykkytangon kanssa saa itsestäni sellaisia tehoja irti kuin sain eilen. Kun on pakko tehdä täysillä, jos haluaa saada nousijan siltakaadosta suoraan stunttiin.

Pelkäsin ennen treenejä ihan hirveästi, että osaankohan mää enää mitään. Muistankohan mää enää miten asiat tehdään. Mutta kyllä se oli kuulkaas kuin polkupyörällä ajo. Jostain selkäytimestä se kaikki palautui ihan heti. Paitsi takaperinkuperkeikka... se ei ole koskaan mun elämässä ollut niin vaikea kuin eilen

Kilpacheerleadingin paras puoli on kyllä ehdottomasti joukkuekaverit. En tiedä onko montaakaan muuta lajia, joissa vieressä treenaavilla on niin suuri merkitys kuin cheerleadingissa. Pitää luottaa toisiin ja pitää uskaltaa yhdessä. Pitää uhrautua, pitää auttaa. Ja tulee kuulkaas nopeasti tutuksi, kun joutuu käpälöimään toisen pakaroita!

En meinaa millään malttaa odottaa ensi viikkoon seuraavia treenejä. Tuli ihan hirveä palo myös tsempata entisestään kaiken muun treenailun suhteen. Mää en halua nuupahtaa kesken kisaohjelman, joten tänäänkin on intoa suunnata salille hölkkäämään ja jumppaamaan. Niin ja luit ihan oikein: kisaohjelman. Meidän joukkue lähtee nimittäin toukokuussa kisaamaan! Ihan liian siistiä! Kimalteita, rusetteja kisapukuja ja maailman parasta urheilua samassa paketissa. Paras harrastus ikinä ♥

Onko sulla harrastuksia? Tykkäätkö sinä harrastaa porukassa? Entäpä uskaltautuisitko itse cheerleaderiksi? Kommentoikaa ihmeessä, teidän kommentit viime päivinä on ilahduttaneet mua ihan hurjasti!
2
(Melkein kaikki cheerkuvat on joukkuekavereiden kanssa ja poikkeuksetta keltaisia, joten hirveästi ei cheerkuvamatskua tähän postaukseen irronnut. Sori!)