Terveisiä täältä Levin kupeesta! Me tultiin tänne viettämään vähän lomaa miehen perheen kanssa ja niin kiirettä on pitänyt, etten omaa konettani ollut ehtinyt aukaista, sitten perjantain. Bloggeriin tullessa täällä odottikin iso kasa kommentteja. Kiitos niistä, ne lämmittivät kyllä mieltä tosi paljon. Nyt on kaikkiin vastailtukin, vaikka vähän viivettähän tässä hyväksymisessä oli. Enkä ole muuten ehtinyt kenenkään muunkaan blogeja lukea, mutta ompahan sitten ensiviikolla tekemistä. Nythän olen siis koneella edistääkseni graduani... hyvin sujuu, kuten huomaatte.

unnamed

Otsikkoon viitaten - ei olla oikeasti täällä millään parisuhdeleirillä, vaikka kyllä se välillä sille tuntuu. Ainakin tuo äskeinen yhteinen hiihtolenkki tuntui sille. Minähän inhoan hiihtämistä ja viimeiseen kymmeneen vuoteen vyön alle olen saanut vain viime vuoden Levin reissun kaksi vitosen lenkkiä. Niitä muisteltiin tuossa äsken samaa vitosta tarpoessamme. Kas näin:

Mies: "Tässä sulla tuli viimeks ensimmäinen kunnon sulaminen, ja aioit luovuttaa!"
Minä: "Ai tässäkö se oli..? Mää muistelin, että se oli siellä loppupuolella..?"
Mies: "Ei, siellä tuli toinen, ja vielä pahempi sulaminen!"
Minä: "No niinpäs olikin, siinä sen pitkän ylämäen jälkeen.. Käskin sun pitää turpas tukossa ja antaa mun olla."
Mies: "Ja sitten painoit raivolla eteenpäin, kunnes seuraavassa ylämäessä pysähdyit huutamaan, että EI VOI OLLA TODELLISTA! TAAS YLÄMÄKI!"
Minä: "No oikeesti mää olin niin hiilenä, kun sää vaan jäkätit siinä vieressä!"
Mies: "Mää kannustin sua!"
Minä: "Mää olin itku silmässä, kun mun suksi ei luistanu ees kymmentä senttiä ja sinä sanot, että niin sen kuuluu ollakin. Ei muuten takuuvarmasti kuulu!"
Mies: "Nooo, onneks nyt luistaa vähän paremmin..."
Minä: "... ärrrh... mutta älä kannusta mua liikaa, kun oon jo niin kettuntunut tästä hiihtämisestä, että yltiöpositiivisuus on vaan raivostuttavaa ja mun kuppi voi mennä nurin taas hetkenä minä hyvänsä!"
Mies: "Hyvinhän sulla menee, tää on sitä paitsi koko lenkin pisin ja rankin ylämäki.... mutta ei tosin viimeinen"
Minä: " *vilkaisen taakse* ... jos katse voisi tappaa niin...."

Ja niin jatkui meidän iloinen hiihtolenkki tälläkin kertaa hieman kiressä tunnelmissa. Kunnes taas Joni tiesi mistä naruista vedellä ja sai mut nauramaan ja jopa kiihdyttämään tahtia. Eihän nimittäin voinut olla enää äkäinen sen jälkeen, kun mää ohitin sen se päästi mut ohi ja alkoi sen jälkeen selostamaan parhaalla urheiluselostajan äänellään:

"Pinninen (viittaa siis minuun) painaa oikealta ohi ja vaihtaa ladulta hiihtouralle Jonin suksenkärkiä hipoen. Ohitus oli uhkarohkea, mutta puhdas. Kyllä on kevyen näköistä kärkihiihtäjän meno! Sieltä hän vielä vilkaisee olkansa yli ja toteaa, ettei kärjessä ole mitään hätää.. ehtii jopa nauraa hieman kakkoseksi jääneelle. Lähestytään loppusuoraa ja Pinnisen meno on vahvan näköistä. Mutta niin vaan, Joni iskee uuden vaihteen silmään ja lähtee ottamaan kärkinaista kiinni. Muuttta Pinninen huomaa tämän yrityksen, virnistää itsevarmasti ja kiristää itsekin vauhtiaan. Näin kilpailun kaunein hiihtäjä kaartaa selkeässä johdossa kohti maaliviivaa.. MUTTA MITÄ, hän kaatuu viimehetkillä!! Mutta ei luovuta vaan kipuaa nopeasti ylös ja ylittää maaliviivan ensimmäisenä!"

Uskokaa, kun minä sanon, että se on tosirakkautta, kun puolen tunnin kiukuttelun päätteeksi toinen selostaa mut suuren urheilukilpailun voittajaksi, pysähtyy nostamaan pystyyn kun kaadun pari metriä ennen maalia ja antaa mun silti vielä voittaa.

Tän parisuhdeleirin lopputulema on siis: yhdessä hiihtäminen koettelee parisuhdetta, mutta jos kyse on tosirakkaudesta niin jopa hiihtolenkki voi päättyä nauruun ja hyvään mieleen. Kunhan se hiihtoa inhoava osapuoli tajuaa tulla mukaan vaan vitosen lenkille, ja antaa sen paremman hiihtäjän suunnata sen jälkeen vielä yksinään 30 kilsan lenkille. Kolmenkympin mittaista ruikutusta ei varmaan tosirakkauskaan kestäisi..