WP_20140115_13_43_46_Pro

Pakko kirjoittaa muutama sananen lauantaisten treffien ohjelmistossa olleesta elokuvasta. Eli tietenkin Hobitti leffatrilogian toisesta osasta Smaugin autioittama maa. Taustatiedoiksi sanottakoon se, että olen kyllä aika kovan luokan Taru Sormusten Herrasta fani. Teininä luin aivan hulluna, täysin tarinoihin uppoutuneena Harry Pottereita ja Sormusten Herrasta jyhkälettä. Yhtenä jouluna sain lahjaksi äitiltä ja isiltä Hobitti -kirjan. Sellaisen version, jonka Tove Jansson on kuvittanut, ja se on varmastikin rakkain omistamani romaani. Se on vaan jotenkin ihan hurmaava. Hobitin tarina ei mielestäni voita Sormusten herraa, mutta se konkreettinen kirja kuvineen on jotenkin taianomainen ja koskettava.

WP_20140115_13_43_13_Pro

Ensimmäisestä Hobitti -elokuvasta en pitänyt lainkaan. Olin ihan valtavan pettynyt. Kirosin sitä, miksi yhdestä kirjasta on venytetty trilogia, koska mielestäni ensimmäisellä osalla ei ollut muuta virkaa, kuin saada ihmiset ostamaan liput kahta muutakin leffaa katsomaan. Harmistuin paljon alkuperäiseen tarinaan tehdyistä muutoksista. Ensimmäinen osa ei minusta ollut muuta, kuin upeasti tehty ulkokuori, jonka sisus oli tyhjää täynnä. Totesin myös, että ei kyllä huvittaisi seuraavia leffoja mennä katsomaan, mutta onhan ne muodon vuoksi käytävä kuitenkin.

WP_20140115_13_44_27_Pro

Mutta voi kuinka positiivisesti Smaugin autioittama maa minut yllättikään. Tästä pätkästä oli tehty huomattavasti viihdyttävämpi. Jännittävämpi ja kiinnostavampi. Vielä parempi visuaalisesti, kuin ensimmäinen. Ja sitten se yksi juttu, jonka myöntäminen hävettää minua yllättävän paljon: olin aivan myyty tarinaan ylimääräisenä lisätylle Legolakselle. Ihan oikeasti. Minä, maailman suurin muutoksista nillittäjä. Olen tuon kokemuksen jälkeen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaiseen kirjafilmatisointiin voitaisiin jatkossa keksiä rooli myös Legolakselle.

WP_20140115_13_45_19_Pro

Ette kuulkaa arvaakkaan, kuinka teini-Kirsi heräsi leffateatterin penkissä. Legolas oli vähän vanhentunut ja lihonut meidän viimekohtaamisen jälkeen, mutta ei se haitannut.. olenhan minäkin! Legolashan oli nimittäin teinivuosien suurin rakkauteni. Ja sanomattakin on selvää, että vieläkin vanhempieni luona huoneeni seinää koristaa yksi Orlando Bloom juliste ja yksi Legolaksen kuva..

..siitäkin huolimatta, että Legolas kärsi hieman vaurioita eräässä riidassa isoveljeni kanssa. Minä suututin veljeni, joka kosti käymällä piirtämässä mun lempi Legolasjulisteelle viikset (!!!!) ja minä kauhuissani itku silmässä kumitin viiksiä pois niin, että värit lähti koko Legolaksen nenänseudulta.. oi niitä aikoja.

WP_20140115_13_45_33_Pro

Vähän pääsi taas ajatus rönsyilemään. Mutta pointtini oli siis se, että Hobitti leffatrilogian kakkososa oli valtavan positiivinen yllätys hurjan ykkösosan aiheuttaman pettymyksen jälkeen. Nyt odotan ihan valtavalla innolla viimeistä pätkää. Vaikka myönnän toki, että Legolaksen aiheuttamat sydämentykytykset vaikuttivat takuuvarmasti positiivisesti muuhunkin käsitykseeni leffasta. Mutta hei, minkäs sitä teinityttö sydämelleen mahtaa?

WP_20140115_13_46_10_Pro

Niin ja oli Legolasta tai ei, niin täytyy kyllä vielä sanoa, että tämä Ed Sheeranin kakkososan tunnusbiisi on aivan mahtava ja sitä on tullut Spotifystä soitettua ihan älyttömän monta kertaa. Vaikea uskoa, että noin upea ääni kuuluu tuolle suloiselle pienelle punapäiselle (hobitin näköiselle) pojalle. Suosittelen kuuntelemaan!


Oletteko käyneet katsomassa Hobitteja? Mitä olette tykänneet? Entäpä tuosta biisistä? Herättääkö Legolas kenessäkään muussa mitään tunteita? Minussa kyllä herätti.. ja niiden tunteiden herääminen herätti minussa aika paljon huvittuneisuutta.