Kihlautumistarinaa on pyydetty muutamaankin otteeseen, mutta aina olen sen kirjoittamista lykännyt. Tuntuu jotenkin hassulle kirjoittaa jostain niin tärkeästä ja ihanasta ja rakkaasta jutusta. En tiedä, miten osaisin pukea tarinan sanoiksi, sen ansaitsemalla tavalla. Ja tuntuu kauhean pelottavalle asettaa esille muiden "arvosteltavaksi" jotain niin tärkeää. Mutta olen nyt kerännyt rohkeutta ja päättänyt kirjoittaa kihlautumisesta edes jollain tavalla. Rohkaisua sain myös siitä, kun kysyin Jonilta sopiiko sille, että kirjoitan blogiin kihlautumisesta. Tietty sillekin sopi ja se minua kannusti, niin kuin aina. 

Varautukaa pitkään tarinaan ja saatte luvan lukea loppuun saakka, kerta tätä on toivottu. Ei vaan, nostan hattua jos joku jaksaa loppuun saakka!

IMG_0239

Koko maailma (eli meidän perheet ja mun äidin puolen suku) olivat ihan varmoja, että kihlaudutaan Roomassa. Mun vaihtohan loppui heinäkuussa 2012 ja vaihdon lopuksi Joni tuli kolmeksi viikoksi mun kanssa Italiaan. Ensin oltiin viikko Roomassa ja sen jälkeen kierreltiin kaksi viikkoa pohjoisemmassa ja palattiin yhdessä kotiin. Vähän sen suuntaisia ajatuksia Jonillakin oli ollut ja sormuksia se kantoi koko reissun mukanaan. Sopivaa hetkeä ei kuitenkaan tullut, joten kosiminen siirtyi myöhemmälle. 

Ai miten niin kolmen viikon aikana Italiassa ei tullut sopivaa tilaisuutta? No, missään muualla sitä ei olisi voinut tehdä kuin Roomassa, eli oikeasti aikaa jäi vaan viikko. Ja sen viikon aikana sopivaa tilaisuutta ei tullut rehellisyyden nimissä siksi, että kiukuttelin. Olin niin stressaantunut kaikesta siitä, mikä liittyi vaihdon loppumiseen. Kamojen pakkaamisesta ja postittamisesta ja hävittämisestä, kämpän putsaamisesta, muuttamisesta, yliopiston kulkukorttien palauttamista ja papereiden allekirjoittelemisesta ja palauttamisesta, ystävien ja rakkaiden paikkojen hyvästelemisestä. Olin sellainen hermoraunio, ettei mua silloin olisi voinut kosia. Ei siitä olisi silloin kumpikaan osannut nauttia.

IMG_1739

Mutta sitten me palattiin Suomeen, eikä mulla edelleenkään ollut aavistustakaan Jonin aikeista. Siitäkään huolimatta, että pitelin kerran sormuksia jo kädessäni. Mutta yllätyksen säilymisen pelasti mun Jonille ostama lahja. Ostin nimittäin pieneksi muistoksi ja kiitokseksi mun vaihdon aikana saamastani tuesta Roomasta Jonille Ray Ban Folding Wayfarer aurinkolasit. Sellaiset Reiskat siis, jotka taittuvat käytännössä yhden linssin kokoiseen rasiaan. Jossain siivouspuuskassani purin Joninkin laukkuja, ja nostin matkalaukusta sukkaparin, jonka sisällä tunsin rasian. Olin jo tunkemassa kättäni sukkapallon sisään, kunnes päätinkin, että Joni saa kyllä itse lajitella kamppeensa - minä puran ne vaan laukusta pois, että saadaan laukku lattialta lojumasta. Ja laskinkin sukkapallon lipaston päälle ja huikkasin Jonille, että laita tästä nää sun aurinkolasit talteen.

Viikko Suomeen paluun jälkeen se päivä sitten koitti - vaikken silloinkaan vielä tiennyt mitään. Joni oli kuunnellut huolella mun toiveita ja haaveita kosinnan suhteen. Oikeastaan olisi ollut ihme, jos ei se olisi mun toiveita tiennyt. Sen verran selkeästi olen vuosien saatossa yksi tai kaksi (sataa) kertaa niistä puhunut. Mulla oli oikeastaan kaksi toivetta: ensinnäkin se, että yllättyisin siitä, että nyt se tapahtuu ja toiseksi se, että se tapahtuisi mahdollisimman luonnollisessa tilanteessa. Ei nyt missään kaupan kassajonossa, mutta jossain sellaisessa tilanteessa, joka on meidän elämää ja jossa saadaan olla rauhassa ja ihan täysin omia itsejämme. Mun kauhukuva olisi esimerkiksi tällainen jenkkityylinen hienossa ravintolassa pyntäytyneenä istuminen, kun toinen polvistuu. Olin aina sanonut, että haluan, että mua kositaan sellaisena, millaisena mut myös loppuelämäkseen saa.

WP_20130628_008 (1)

Kesä 2012 oli kylmä, mutta 18.8. oli lämmin päivä. Kuulemma yksi kesän lämpimimmistä. Me heräiltiin rauhassa ja nautittiin kiireettömästä aamusta. Sitten käytiin kaupassa, ostettiin herkkuja, hyvää juomaa ja haettiin Submarinesta meidän lempparisalaatit lounaaksi. Me otettiin viltit mukaan ja mentiin nurmikolle loikoilemaan lähelle järven rantaa. Vaikka Lutakon ranta ja Aaltopuisto on normaalisti tupaten täynnä ihmisiä, sinä lauantaina oli ihan täysin rauhallista. Ihan vain muutama muu ihminen nähtiin liikkuvan jossain lähellä.

Me köllöteltiin helteessä nurmella, syötiin lounasta ja juotiin kylmiä drinkkejä. Joni laittoi puhelimestaan kaijuttimen kautta soimaan taustalle hiljakseen rakkauslauluja. Se oli tehnyt soittolistan, jossa oli meidän biisejä. Kaikkia niitä rakkauslauluja, jotka on meille jossain vaiheessa ollut jotenkin tärkeitä ja merkityksellisiä. Makoiltiin viekukkain ja katseltiin pilviä. Keksittiin mitä ne muutamat hassut pilvenhattarat esittää ja katsottiin, kuinka ne leikki keskenään. Oli niin rentoa, lämmintä ihanaa ja rauhallista. Siinä toisen kainalossa. Jutella, höpötellä ja nauraa.

WP_20130727_003

Kunnes mulle tuli pissahätä.

Ihan oikeesti, mistä mää olisin voinut tietää mitä aikeita toisella oli? En mistään. Mutta eihän siinä muu auttanut, kuin kerätä kimpsut ja kampsut kasaan ja palailla kotiin. Todettiin ettei enää tulla vessareissun jälkeen takaisin ulos, koska oltiin niin monta tuntia jo oltu ulkona. Joten mentiin kotiin, minä pääsin pissalle ja sen jälkeen menin lempipaikkaani koko maailmassa - omaan sänkyyn peiton alle. Joni tuli mun viereen pötköttelemään ja piti mua sylissä.

Minä jatkoin höpöttelyä, ja vitsailua mutta Joni ei. Mua alkoi ihmetyttämään, että miksei se juttele mulle mitään eikä oikeastaan enää vastaakaan mun juttuihin. Kysyin, että mikä hätänä ja ei kuulemma mikään. Jatkoin höpöttelyä, mutta sama hiljaisuus jatkui. Käännyin katsomaan Joniin päin ja kysyin, että mikä nyt oikeasti on hätänä? Ihmettelin ääneen sitä, että meillä on ollut maailman ihanin päivä, niin ihana piknik ja pötköttelyä auringossa, niin ihanan romanttista ja hauskaa, me ollaan juteltu niin paljon ja naurettu ja nyt yhtäkkiä ei mitään. Mikä on nyt oikeasti hätänä, kun et mulle enää vastaa mitään?! Joni vastasi, että hiljaisuus ei johdu siitä, että mikään olisi hätänä, vaan päin vastoin. Sen jälkeen katsoin Jonia aika tismalleen tällä ilmeellä:

20-Funny-Shocked-Cat-Memes-21

Joni ei hetkeen sanonut mitään, ja mun mahassa kuohui kaikki maailman tunteet. En kestänyt hiljaisuutta vaan lähes karjaisin: "Nyt oikeesti jos sää vitsailet, niin mää voin vannoa, että mua EI NAURATA YHTÄÄN!". Se sanoi, ettei se vitsaile. Sitten en muistakkaan mitä se sanoi.. en yhtä ainutta sanaa, mutta muistan, että itkin. Joni polvistui sängyn viereen ja kysyi jotain, mutten muista mitä. Minä itkin, hyperventiloin ja nyökytin niin että niska meinasi katketa. Se ei ilmeisesti riittänyt vastaukseksi, sillä Joni sanoi mulle: "Olisi ihan kiva, jos sanoisit vaikka joo". Suurella vaivalla sain sen sanottua.

Sitten mun sormeen pujotettiin täydellinen kihlasormus, jonka Joni oli omin pikku kätösin valinnut. Okei, olin kyllä aika suoria toiveita esittänyt tästäkin asiasta, mutta Joni oli onnistunut löytämään juuri täydellisen sormuksen mulle. Timantteine kaikkineen. Juuri sopivakin se oli!

Ja sitten me oltiin kihloissa! Juhlistettiin tätä ihanaa tapahtumaa vielä saunomalla ja lähtemällä kaupungille syömään. Ja sitten tultiin kotiin nukkumaan rauhassa, kun seuraavanakaan aamuna ei ollut minnekkään kiire. Paitsi molempien vanhempien luo kylään kertomaan uutisesta. Vähänkö sekin oli jännää.

Mutta sen pituinen se. Näköjään aika pitkä.

No, miltäs se teidän korviinne kuulostaa? Liian siirappista, ei riittävän siirappista vai just ihanan kuuloista?  Jaksoitteko edes lukea tänne asti? Olkaahan armollisia, sillä se oli mun unelmien kosinta