No se kihlautumistarina...

Kihlautumistarinaa on pyydetty muutamaankin otteeseen, mutta aina olen sen kirjoittamista lykännyt. Tuntuu jotenkin hassulle kirjoittaa jostain niin tärkeästä ja ihanasta ja rakkaasta jutusta. En tiedä, miten osaisin pukea tarinan sanoiksi, sen ansaitsemalla tavalla. Ja tuntuu kauhean pelottavalle asettaa esille muiden "arvosteltavaksi" jotain niin tärkeää. Mutta olen nyt kerännyt rohkeutta ja päättänyt kirjoittaa kihlautumisesta edes jollain tavalla. Rohkaisua sain myös siitä, kun kysyin Jonilta sopiiko sille, että kirjoitan blogiin kihlautumisesta. Tietty sillekin sopi ja se minua kannusti, niin kuin aina. 

Varautukaa pitkään tarinaan ja saatte luvan lukea loppuun saakka, kerta tätä on toivottu. Ei vaan, nostan hattua jos joku jaksaa loppuun saakka!

IMG_0239

Koko maailma (eli meidän perheet ja mun äidin puolen suku) olivat ihan varmoja, että kihlaudutaan Roomassa. Mun vaihtohan loppui heinäkuussa 2012 ja vaihdon lopuksi Joni tuli kolmeksi viikoksi mun kanssa Italiaan. Ensin oltiin viikko Roomassa ja sen jälkeen kierreltiin kaksi viikkoa pohjoisemmassa ja palattiin yhdessä kotiin. Vähän sen suuntaisia ajatuksia Jonillakin oli ollut ja sormuksia se kantoi koko reissun mukanaan. Sopivaa hetkeä ei kuitenkaan tullut, joten kosiminen siirtyi myöhemmälle. 

Ai miten niin kolmen viikon aikana Italiassa ei tullut sopivaa tilaisuutta? No, missään muualla sitä ei olisi voinut tehdä kuin Roomassa, eli oikeasti aikaa jäi vaan viikko. Ja sen viikon aikana sopivaa tilaisuutta ei tullut rehellisyyden nimissä siksi, että kiukuttelin. Olin niin stressaantunut kaikesta siitä, mikä liittyi vaihdon loppumiseen. Kamojen pakkaamisesta ja postittamisesta ja hävittämisestä, kämpän putsaamisesta, muuttamisesta, yliopiston kulkukorttien palauttamista ja papereiden allekirjoittelemisesta ja palauttamisesta, ystävien ja rakkaiden paikkojen hyvästelemisestä. Olin sellainen hermoraunio, ettei mua silloin olisi voinut kosia. Ei siitä olisi silloin kumpikaan osannut nauttia.

IMG_1739

Mutta sitten me palattiin Suomeen, eikä mulla edelleenkään ollut aavistustakaan Jonin aikeista. Siitäkään huolimatta, että pitelin kerran sormuksia jo kädessäni. Mutta yllätyksen säilymisen pelasti mun Jonille ostama lahja. Ostin nimittäin pieneksi muistoksi ja kiitokseksi mun vaihdon aikana saamastani tuesta Roomasta Jonille Ray Ban Folding Wayfarer aurinkolasit. Sellaiset Reiskat siis, jotka taittuvat käytännössä yhden linssin kokoiseen rasiaan. Jossain siivouspuuskassani purin Joninkin laukkuja, ja nostin matkalaukusta sukkaparin, jonka sisällä tunsin rasian. Olin jo tunkemassa kättäni sukkapallon sisään, kunnes päätinkin, että Joni saa kyllä itse lajitella kamppeensa - minä puran ne vaan laukusta pois, että saadaan laukku lattialta lojumasta. Ja laskinkin sukkapallon lipaston päälle ja huikkasin Jonille, että laita tästä nää sun aurinkolasit talteen.

Viikko Suomeen paluun jälkeen se päivä sitten koitti - vaikken silloinkaan vielä tiennyt mitään. Joni oli kuunnellut huolella mun toiveita ja haaveita kosinnan suhteen. Oikeastaan olisi ollut ihme, jos ei se olisi mun toiveita tiennyt. Sen verran selkeästi olen vuosien saatossa yksi tai kaksi (sataa) kertaa niistä puhunut. Mulla oli oikeastaan kaksi toivetta: ensinnäkin se, että yllättyisin siitä, että nyt se tapahtuu ja toiseksi se, että se tapahtuisi mahdollisimman luonnollisessa tilanteessa. Ei nyt missään kaupan kassajonossa, mutta jossain sellaisessa tilanteessa, joka on meidän elämää ja jossa saadaan olla rauhassa ja ihan täysin omia itsejämme. Mun kauhukuva olisi esimerkiksi tällainen jenkkityylinen hienossa ravintolassa pyntäytyneenä istuminen, kun toinen polvistuu. Olin aina sanonut, että haluan, että mua kositaan sellaisena, millaisena mut myös loppuelämäkseen saa.

WP_20130628_008 (1)

Kesä 2012 oli kylmä, mutta 18.8. oli lämmin päivä. Kuulemma yksi kesän lämpimimmistä. Me heräiltiin rauhassa ja nautittiin kiireettömästä aamusta. Sitten käytiin kaupassa, ostettiin herkkuja, hyvää juomaa ja haettiin Submarinesta meidän lempparisalaatit lounaaksi. Me otettiin viltit mukaan ja mentiin nurmikolle loikoilemaan lähelle järven rantaa. Vaikka Lutakon ranta ja Aaltopuisto on normaalisti tupaten täynnä ihmisiä, sinä lauantaina oli ihan täysin rauhallista. Ihan vain muutama muu ihminen nähtiin liikkuvan jossain lähellä.

Me köllöteltiin helteessä nurmella, syötiin lounasta ja juotiin kylmiä drinkkejä. Joni laittoi puhelimestaan kaijuttimen kautta soimaan taustalle hiljakseen rakkauslauluja. Se oli tehnyt soittolistan, jossa oli meidän biisejä. Kaikkia niitä rakkauslauluja, jotka on meille jossain vaiheessa ollut jotenkin tärkeitä ja merkityksellisiä. Makoiltiin viekukkain ja katseltiin pilviä. Keksittiin mitä ne muutamat hassut pilvenhattarat esittää ja katsottiin, kuinka ne leikki keskenään. Oli niin rentoa, lämmintä ihanaa ja rauhallista. Siinä toisen kainalossa. Jutella, höpötellä ja nauraa.

WP_20130727_003

Kunnes mulle tuli pissahätä.

Ihan oikeesti, mistä mää olisin voinut tietää mitä aikeita toisella oli? En mistään. Mutta eihän siinä muu auttanut, kuin kerätä kimpsut ja kampsut kasaan ja palailla kotiin. Todettiin ettei enää tulla vessareissun jälkeen takaisin ulos, koska oltiin niin monta tuntia jo oltu ulkona. Joten mentiin kotiin, minä pääsin pissalle ja sen jälkeen menin lempipaikkaani koko maailmassa - omaan sänkyyn peiton alle. Joni tuli mun viereen pötköttelemään ja piti mua sylissä.

Minä jatkoin höpöttelyä, ja vitsailua mutta Joni ei. Mua alkoi ihmetyttämään, että miksei se juttele mulle mitään eikä oikeastaan enää vastaakaan mun juttuihin. Kysyin, että mikä hätänä ja ei kuulemma mikään. Jatkoin höpöttelyä, mutta sama hiljaisuus jatkui. Käännyin katsomaan Joniin päin ja kysyin, että mikä nyt oikeasti on hätänä? Ihmettelin ääneen sitä, että meillä on ollut maailman ihanin päivä, niin ihana piknik ja pötköttelyä auringossa, niin ihanan romanttista ja hauskaa, me ollaan juteltu niin paljon ja naurettu ja nyt yhtäkkiä ei mitään. Mikä on nyt oikeasti hätänä, kun et mulle enää vastaa mitään?! Joni vastasi, että hiljaisuus ei johdu siitä, että mikään olisi hätänä, vaan päin vastoin. Sen jälkeen katsoin Jonia aika tismalleen tällä ilmeellä:

20-Funny-Shocked-Cat-Memes-21

Joni ei hetkeen sanonut mitään, ja mun mahassa kuohui kaikki maailman tunteet. En kestänyt hiljaisuutta vaan lähes karjaisin: "Nyt oikeesti jos sää vitsailet, niin mää voin vannoa, että mua EI NAURATA YHTÄÄN!". Se sanoi, ettei se vitsaile. Sitten en muistakkaan mitä se sanoi.. en yhtä ainutta sanaa, mutta muistan, että itkin. Joni polvistui sängyn viereen ja kysyi jotain, mutten muista mitä. Minä itkin, hyperventiloin ja nyökytin niin että niska meinasi katketa. Se ei ilmeisesti riittänyt vastaukseksi, sillä Joni sanoi mulle: "Olisi ihan kiva, jos sanoisit vaikka joo". Suurella vaivalla sain sen sanottua.

Sitten mun sormeen pujotettiin täydellinen kihlasormus, jonka Joni oli omin pikku kätösin valinnut. Okei, olin kyllä aika suoria toiveita esittänyt tästäkin asiasta, mutta Joni oli onnistunut löytämään juuri täydellisen sormuksen mulle. Timantteine kaikkineen. Juuri sopivakin se oli!

Ja sitten me oltiin kihloissa! Juhlistettiin tätä ihanaa tapahtumaa vielä saunomalla ja lähtemällä kaupungille syömään. Ja sitten tultiin kotiin nukkumaan rauhassa, kun seuraavanakaan aamuna ei ollut minnekkään kiire. Paitsi molempien vanhempien luo kylään kertomaan uutisesta. Vähänkö sekin oli jännää.

Mutta sen pituinen se. Näköjään aika pitkä.

No, miltäs se teidän korviinne kuulostaa? Liian siirappista, ei riittävän siirappista vai just ihanan kuuloista?  Jaksoitteko edes lukea tänne asti? Olkaahan armollisia, sillä se oli mun unelmien kosinta  

38 Kommenttia

  1. Ihana tarina! :)

    Se päivä, kun Sami mua kosi viime marraskuussa, on ehkä yks mun elämäni mahtavimmista päivistä. Hymyilyttää ja kipristää vatsaa joka kerta ajatellessani sitä iltaa. :>

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! :) En yhtään ihmettele, niinhän sen pitää ollakin, että kipristää! Ihana kuulla! :)

      Eikä se kipristäminen muuten johdu mistään oikeista puitteista tai sormuksista vaan oikeasta ihmisestä ja oikeista tunteista!

      Poista
  2. Aaw, oikein ihana kosinta! Kesä 2012 oli totta tosiaan kylmä ja sateinen, minkä vuoksi tuo oma sulhoni kosikin myöhemmin kuin mitä oli alunperin ajatellut - suunnitelmissa kun oli kosinta kauniina kesäpäivänä yhdessä lempipaikoistamme. Koittihan se päivä sitten onneksi heinäkuun lopussa niiden lähes syksyisten viikkojen jälkeen ; ) Mua rupes oikein naurattamaan tuo itse kosintahetki, koska mulla kävi ihan samalla tavalla: muistan hetkestä vain pari ensimmäistä lausetta, itse kosinnasta en juuri mitään koska itkeä pillitin siinä kohden jo ihan onnessani ja myös meikäläisen sulho kysyi nyökyttelyn seasta ihan suullista vastausta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahahaha, vähän hyvä! Tuo on selkeesti ihan normaali tapa reagoida kosintaan, hyvä me! :D Ja voi mies raukat, kun eivät oo voineet olla ihan varmoja, ennenkä myöntyminen on osoitettu myös suullisesti.. no, onneksi molemmat tarinat päättyivät kuitenkin onnellisesti. Onneksi teillekin löytyi aurinkoinen päivä, jolloin pääsitte lempipaikkaanne :)

      Poista
  3. Aivan ihanan ihana tarina <3 kissa ja pissahätä tosin sai mut repeilemään, mutta sitähän se just siis oli: luonnollinen, teidän näköinen tilanne. Voi huokaus kun joskus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin munkin mielestä. Kiva, että tunnelma välittyi! Sellaista meidännäköistä se juuri oli :)

      Ja saa repeillä, niinhän naureskelen niille itsekin! Kissaan liittyen täytyy vielä sanoa, että kerroin Jonille, että oon nyt julkaissut sen kihlautumistekstin. Joni avasi blogitekstin ja näki kissan, repesi heti ja sanoi, että "Mää tiiän mihin kohtaan toi liittyy" :D eli ilmeisen osuva kuvavalinta?!

      Kyllä sääkin vielä joskus sun tarinan saat! Hyvää kannattaa odottaa <3

      Poista
  4. Ihanaaa! :)

    Mä oon myöskin oman blogini puolelle hahmotellut (=kirjoittanut valmiiksi) kosintatarinan, josta tuli oikein hyvä mielestäni. :D Oon kuitenkin pohdiskellut noita samoja juttuja mitä tuossa alussa sanoit. Onko viisasta jakaa "koko maailmalle" jotain noin henkilökohtaista, jota sitten voidaan arvostella? Mutta on se jotenkin kuitenkin niin ainutlaatuista ja ihanaa että haluan M:n vaivannäköä kunnioittaen jakaa sen muillekin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti :))

      Hurjalle se tuntui, mutta niinkun tästä näät niin ihania ja kannustavia kommentteja ihmisiltä on tullut! Kai sitä netissä pyörii paljon ääliöitäkin, mutta ainakin tämmöisessä pienemmässä blogissa lukijakunta on kyllä aivan ihanaa ja tuntuuhan se mukavalle jakaa onnellisia hetkiä muiden kanssa.. ja kuten sanoit, antaa kunniaa myös toisen vaivannäölle :)

      Poista
    2. Pakko vielä sanoa, että vaikka ymmärrän jonkun niin henkilökohtaisen, yksityisen, tärkeän ja läheisen asian jakamisen itselleen olevan ehkä kynnyksen takana, niin en voisi kuvitellakaan maailmasta löytyvän sellaisia törppöjä jotka sitä jotenkin arvostelisivat?! Kai joku on sentään pyhää ja joku alkeellinen järjenhiven niillä netissä anonyymisti marisijoillakin?! :) Toivottavasti! :)

      Poista
    3. En kyllä tiedä.. minä olen valitettavasti saanut toisten ihmisten blogien kommenttiosioissa nähdä niin järkyttäviä juttuja. Esimerkiksi blogin kirjoittajan vauvaikäisen lapsen solvaamista ja rumaksi haukkumista. Siis ihan käsittämättömiä juttuja, jotka on saaneet uskomaan ettei kaikilla ihmisillä kyllä mikään ole pyhää, eikä minkäänlaista suodatinta ole tosiaan asennetu kaikkiin ihmisiin :(

      Mutta ehkäpä nuo kaikista kauheimmat kiusaajat tulee niiden isojen lukijamäärien mukana. Mulle ei ole kyllä ikinä mitään törkeyksiä onnekseni kommentoitu. Toki lukijamäärä on pieni, mutta myös hurjan laadukas. Mun lukijat koostuu aivan ihanista tyypeistä joista saan valtavan onnellinen olla! :) Ei toki kaikkien tarvitsekaan olla meikäläistä kehumassa, en sitä tarkoita. Mutta on myös hienoa jos ihmiset osaa olla hiljaa silloin, jos ei oo mitään hyvää tai asiallista sanottavaa.

      Poista
    4. Omg, minä en onneksi ole törmännyt, älytöntä käytöstä :( olen kyllä kans sen huomannut että pientä blogia on kiva pitää, lukijat ja kommentoijat on mahtavia :)

      Poista
    5. Jo kiitollinen olen itsekin, kun ei mulle sellaista ole lauottu. Pienen blogin pitäminen on mahtavaa juurikin tuosta syystä, minkä sanoit! :) Kiitos vaan itsellesikin, että olet osana <3

      Poista
  5. Olipas ihanaa aloittaa keskiviikon työpäivä lukemalla tämä tarina. Melkeinpä kylmät väreet juoksi selässä kun eläydyin tunnelmaan, aivan megahyvä postaus ja aivan hillittömän ihana kosinta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas ihana kuulla! Kiitos kauniista sanoista, Riikka ja mahtavaa, että tästä oli iloa keskiviikkoaamua piristämään! :)

      (Ps. katsoin ensin vähän hämmentyyneenä, että mihin aikaan olet oikein mennyt tänään töihin, kun kommenttisi on tullut 21.16, mutta juuri äsken kirjoittamani vastaus kommenttiin on tullut 1.55, vaikka kello oikeasti oli 11.55.. eli bloggerin kello näyttää taas vähän mitä sattuu!)

      Poista
  6. Välillä mä oon niin kateellinen teille joilla on tuollainen ihana kihlautumistarina :') Meillähän minä kosin miestä ja vaikka sekin oli aivan sairaan jännittävä tilanne, se oli hyvin erilailla jännittävä! Jännitti lähinnä se reaktio ja vastaus ;D

    Ihana lukea näitä teidän kihlautusmistarinoita! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta onhan sullakin kihlaustarina! Kuten sanoit niin erilainen, ja ihan omanlaisensa ja erityinen. Mutta ei se missään nimessä tarkoita, että se olisi jotenkin vähäisempi tai huonompi! :) Musta on myös ihanaa se, että nykypäivänä kumpi tahansa voi kosia, eikä naisen ole välttämättä pakko "odotella" että mies päättää sen askeleen ottaa! :)

      Ja vastaus taisi olla kuitenkin myöntävä, eli kosiminen oli oikein onnistunut?! ;)

      Poista
  7. Löysin sun blogin juuri äsken aamukahvia siemaillessa. En yleensä a) kommentoi tekstejä (laiskuus) tai b) liikutu kovin herkästi, mutta nyt oli kyllä pakko tulla sanomaan, että aivan ihastuttava kertomus! Hymyilin ja liikutuin -ja nauroin juurikin pissahädälle ja kissalle. Taidanpa napata sun blogin luettavien listalle jo ihan tämän kertomuksen perusteella. :) Kiitos aamutunnelmista, nyt jaksankin lähteä hymyillen töihin.
    -J

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka J! Kiva, että kommentoit, vaikka osaan kyllä samaistua tuohon laiskuuteen kommentoinnin suhteen. Mutta kiva, että niin teit, koska mulle tuli tästä kyllä hurjan hyvä mieli :) ihana kuulla, että teksti on koskettanut ja naurattanutkin. Sittenhän onnistuin kertomaan tarinan juuri sellaisena, kuin se ihan aidosti olikin.

      Kiitos vielä kommentistasi ja tsemppiä työpäivään! :)

      Poista
  8. Oi onpa hauska ja ihana kosintatarina! Minulla on vielä kirjoittamatta, ehkäpä siksi, kun ei ole näin hienoa tarinaa kerrottavana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Mun mielestä ei ole mitään kriteereitä sille, millainen sen kosintatarinan pitää olla. Jos on kihloihin päädytty, niin onhan siinä jonkinlainen tarina kuitenkin. Ei sen tarvitse olla välttämättä kuutamoa ja ruusuja tai polvistumista tai miehen aloitteesta. Eiköhän siinä ole tärkeintä kuitenkin ne tunteet ja se päätös, joka kihlautuessa tehdään! :)

      Jos siitä joskus kirjoitat, niin minä ainakin luen innolla :)

      Poista
  9. Tsemppiä hääsuunnitteluun, itsellä ne jo onnellisesti takanapäin :)

    Käyhän osallistumassa arvontaan: summer-suvi.blogspot.fi/2014/01/haavieraskirjaideointia-seka-arvontaa.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, sitä tarvitaan! Minäpä käyn vilkaisemassa. Niin ja onnea tuoreelle vaimolle :)

      Poista
  10. huokaus...ihana tarina! Arkinen mutta silti romanttinen kosinta! Oman kosintani oli kyllä arkinen, mutta en ehkä nää sitä romanttisena. Vaikka eipä se olekkaan se pääasia :)

    Mies kosi hirveän kiireisenä aamuna jolloin olimme riidelleet ja kiukuttelin oikein olan takaa. Mutta saipahan mut hiljaiseksi kun kesken marinan sanoi että olen söpö vihaisena ja polvistui ilman sormusta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, sellainenhan se oli, ja musta tosi kiva!

      Mutta miten tuo sun tarinasi voisi olla olematta romanttista, jos sun elämän mies on polvistunut ja pyytänyt sua puolisokseen? :)

      Poista
    2. niin no kun sen noin ajattelee niin totta :) ihanaa ja kaikin puolin muutenkin parasta oli se että kosittiin. kai ne oli vaan ne mun suuret haaveet jostain erityisestä, kattonu selvästi liikaa youtube videoita ja romanttisia komedioita ;)

      Poista
    3. Nojoo, harvassapa taitaa sellaiset kosinnat olla oikeasti :) Mutta eihän nämä arkisemmat ja tavallisemmatkaan yhtään huonompia ole. Niin kun sanoit, niin parasta (ja siten tärkeintä) on se, että kositaan, tunteella ja vakavasti :)

      Poista
  11. Noniin, itkut numero kakkoset jo tälle illalle :D (toiset oli siis se "walking down the aisle" -kohta Jonin kirjiotuksessa).

    Mä ymmärrän kans ton henkilökohtaisuuden. Ja mekin ollaan meidän tarinaa kertoessa jätetty aina jotain kertomatta. Ainakaan tarkkaa paikkaa ei olla kerrottu kellekään, että se säilyisi "omana". Mutta mullekin oli tosi tärkeetä luonnollisuus. Mulla oli pikkumyynuttura ja verkkarit jalassa kosintahetkellä ja vieläkin tuntuu mahan pohjassa. Ja niin sitä joutu itsekin rääkymään aika paljon. En muistanut tai tajunnut edes laittaa sormusta sormeen ennen kuin J jotain 10 min shokin jälkeen kysy että oisinko halunnu sovittaa sitä :D

    Tuo kiukuttelu ja "yllättävät pissahätäkäänteet" naisen puolelta ja toisaalta pitkän ajan tarkka suunnittelu ja valmistelu miehen puolelta on jotenkin tosi hellyyttävä yhdistelmä ja mun näkemyksen mukaan huvittavan yleistä. Ainakin parilla kaverilla (ja itselläni) palanu käämi mieheen just kosintapäivänä ("missä se kuppaa sen piti olla täällä jo tunti sitten! En varmaa lähe sen kaa enää minnekään, meen kotiin nukkumaan!" ja sitten viivytyksen syy on just joku semmonen että mies on käyny sytyttää kynttilöitä johonkin puskaan yllätykseksi) ..

    Aivan ihana tarina. Kyllä ne miehet osaa <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei ihana Maija, onneks kyyneleet on vaan hyvästä <3

      Ymmärrän ihan täysin. Se on ollut tosi hassua, koska yleensä oon just semmoinen, joka tykkää höpöttää romanttisista jutuista, mutta sitten kun ihmiset kysyi suoraan kosinnasta, niin en osannutkaan sanoa mitään. Tai siis halunnut. Kun vaan vatsassa kutitteli ja tuntui, että punastun ja en tiennyt miten voisin kellekkään sitä jakaa!

      Muistan kyllä, kun oot silloin kertonut jotain siitä, miten sua kosittiin. Niin ihanan arkisen erityisesti! Romanttisesti ja luonnollisesti! Niin ja niinän se on, että välillä kiukuttaa, mutta silti toista rakastaa ja kiukut laantuu - vaikkei oisikaan kosintaa luvassa. Sellaista se elämä välillä on, joten sopii ihan kuvioon, että sellaisia kosintapäivätkin saattaa olla :)

      Mutta kiitos Maija taas ihanasta kommentista! Niin kun sanoit, kyllä ne miehet osaa! <3

      Poista
  12. Voi apua kuinka ihanaa <3 Melko samantapainen kosinta kuin itse halusin (ja myös sain ;)) Ei mitään turhaa hömpötystä eikä muiden katseita vaan luonnollisena kahdestaan, juuri niin kuin aikoo koko loppuelämän viettää.

    Vähän myöhään olen täällä kommentoimassa, mutta nyt vasta löysin blogisi pariin kun oma kihlautuminen tapahtui kuukausi sitten ja hääsuunnittelut lähti täysillä käyntiin. Aikaisemmin en ole uskaltanut vilastakkaan hääblogeja, kun en olisi malttanut kosintaa odotella :D Olen lukenut tänään kaikki postauksesi läpi ja niin monta kertaa on silmäkulma kostunut ja viimeistään tämän tekstin kohdalla muutama kyynelkin vierähti. Olen niin romanttinen ihminen ja minusta on ihana myös nähdä ja lukea toisten rakkaudesta ja onnesta.

    Suhteenne ja hääsuunnitelmanne ovat vain niin ihania ja blogistasi saa valtavasti inspiraatiota omiin häihin. Kiitos tuhannesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vitsi, tiivistitpä hyvin tuohon ekaan kappaleeseen munkin ajatukset! Juuri sellaisena kosinta, jollaisena aikoo loppuelämänsä viettää :)

      Ja ei kuule haittaa ollenkaan, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös vaan? Ja kaikista uusista kommenteista tulee mulle ilmoitukset, joten näihin vanhempiinkaan tulevat ei jää huomaamatta! Tosi kiva kun innostuit jättämään kommenttia!

      Valtavan suuret kiitokset kehuistasi - kiva kuulla, että täältä on löytänyt insipiraatiota ja kiitos myös siitä, että noin ihanan vilpittömästi ilahdut toistenkin onnesta! Toivotan teille ihan huikeaa häidensuunnitteluaikaa. Otahan kaikki ihana ilo tästä ajasta irti, ja toivottavasti pysytään toistemme matkassa vielä jatkossakin :)

      Poista
  13. Ihana tää sun blogi! Olen alkanut itse suunnittelemaa myös minun ja ukon häitä. Ollaan oltu 2 ½ vuotta yhdessä. Jotkut sanoo, että liian hätäisesti olen alkanut häitä suunnittelmaan, mutta kun rakkaus on syntynyt niin mikäpäs siinä juhlistamaan se viralliseksi :3 Olen lukenut hää blogiasi ja luin sen kohdan missä kerroit teidän molempien iän. Itse mietin ja naureskelin siinä kohtaa että "äkkiä naimisiin ja lapsia ennekuin oma ukko täytää 40v"! xD ( Kihlattuni on siis 30v ja itse olen 21v)

    Niin elikkä meidän kihlaus meni niin, että: Oli perjantai 6.6.2014 ja oltiin ajamassa äidilleni. Ja yleensä ukkoni keskustelee niitä näitä ajaessaan, mutta silloin oli ihan hiljaa. Mietin tietysti syytä mutta en ajattelut sitä enempää silloin. Sitten kun päästiin määränpäähämme hän kääntyikin valintalon pihalle... ( valintatalon pihassa tavattiin ensimmäisen kerran) Sitten hän avasi minulle ovem ja pyysi ulos. Hän sitten polvistui ja alkoi kertomaa omaa keksimäänsä runoaan minulle. ( harmi kun en muista sitä enää). Vilkuilin taakse, että eihän kukaan nää vaan :D Tietysti suostuin itkun kanssa ja siinä oltiin sitten kihloissa. <3




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Kiva kuulla, että olet tykännyt :) Ei kihloihin tai naimisiin menemiselle ole mitään oikeaa aikataulua, jokainen tekee just niin kuin tuntuu hyvälle. Eivät kaikki mene naimisiin ollenkaan ja sekin on ihan yhtä hyvä :)

      Ihanan kuuloinen kihlautumistarina teillä. Toivottavasti miehelläsi on tuo runo jossain tallessa?! Kuulostaa nimittäin todella herttaiselle <3 ja mikä se noila miehillä on, että hiljiseksi vetää ennen kosintaa? :D

      Poista

Kiitos kommentistasi ♥
Vastaan kaikkiin kommentteihin!