JOS TOTTA PUHUTAAN, NIIN KUISKATEN

30.8.18

Moi pitkästä aikaa! Miten teidän kesät on menneet? Täällä oikein hyvin, mutta palataan siihen myöhemmin enemmän. Koska nyt aattelin höpötellä yhdestä ajatusprosessista, joka on keväällä ollut paljon mielessä ja tullut päätökseensä nyt kesän aikana. Mää nimittäin haluaisin viedä tätä blogia vähän pintaa syvemmälle.

Viime syksynä jo tuntui tosi vahvasti sille, että en halua blogistani vielä luopua, mutta se kaipaa ehdottomasti uusia tuulia. Päivitin ulkoasun, mutta se ei tuntunut oikein millekään (vaikka uudesta ulkoasusta ihan hulluna tykkäänkin). Jotenkin pelkkä pinnallinen ja kevyt höpinä ei enää motivoi riittävästi. Haluaisin höpötellä enemmän myös pintaa syvemmältä. Ekologisemmasta elämästä, feminismistä ja tasa-arvosta, vegaaniruokavalioon siirtymisestä ja niin pois päin. Tiedättekö miksi näin?

Koska nämä asiat on viime vuosina mun pään täyttäneet.

Mutta miten ihmeessä ne sopivat kaikkien kynsilakkausten, suklaakakkujen ja asukuvien joukkoon? En oo vielä ihan varma, mutta kokeillaan! Onhan mun blogihöpinä aina aiemminkin keskittynyt siihen, mikä milloinkin on mielen päällä. Välillä häät, välillä H&M:n uutuudet. Jatkossa se voisi olla välillä flanelipaidat, välillä feminismi.

Sellaista sekametelisoppaa mitä mun arki on. Kiireisen työpäivän jälkeen nopeasti tehtyä vegepastaa. Lauantain skumppakestejä, jotka kääntyy keskusteluiksi suomiräpin naiskuvasta. Tasapainoilua lempparihajuvesien ja luonnonkosmetiikan välillä.
Dublin 2018-105 Dublin 2018-95 Dublin 2018-101
Tän postauksen otsikko on jäänyt mun mieleen joskus metron näytöltä. HSL:n Aforismeja raiteilla kamppiksen myötä metrovaunujen sisällä olevilla näytöillä pyöri näitä ihmisten lähettämiä lausahduksia. Tämä Eino Vastarannan aforismi iski muhun heti. Tuo on ollut munkin toimintaa kuvaava lausahdus. Paljon mielipiteitä, mutta vähän ääntä. Siksi siihen tulee muutos nyt.

Tarkaan valitun otsikon lisäks on pakko sanoa, että nää kuvatkaan ei valikoituneet tähän postaukseen sattumalta. Postasin nimittäin ton ensimmäisen kuvan Instagramiin kesäkuun alussa ja kirjoitin sillon saatteeksi näin:

"Tässä kuvassa hymyilen Dublinissa jonkun satunnaisen kadun varressa. Heti, kun saavuttiin perille Dubliniin, huomattiin kaikkien suloisten kadunvarsien olevan tupaten täynnä julisteita abortin puolesta ja vastaan. Alkuun oltiin koko tilanteesta tietämättömiä turisteja, mutta hymy hyytyi, kun ymmärrettiin miksi kadut oli julisteilla tapetoitu. Nyt uskaltaa taas hymyillä, kun Irlannin vanha aborttilaki kumottiin muutama viikko sitten kansanäänestyksellä.

Ensin ajattelin, etten minä tällaista asiaa kevyiden somepäivitysteni teksteissä ala kommentoimaan, mutta totta kai alan! En todellakaan pelkää ilmaista mielipidettäni oikeassa elämässä, miksi sitten somessa? Sitä paitsi, jos saan vihat niskaani ihmisoikeuksien puolustamisesta niin oon kyllä valmis ne vihaajat kohtaamaan. Sitä vaan halusin tällä kaikella sanoa, että hyvä Irlanti! Ja toivottavasti minä ja sinä uskalletaan jatkossakin puhua ääneen myös näistä ei-kevyistä asioista. Somessa ja oikeassa elämässä. Koska ongelmista tietoiseksi tuleminen on aina ensimmäinen askel tiellä kohti muutosta ja siten parempaa maailmaa!"

Siinäpä se! Tolla linjalla ajattelin jatkossa mennä. Kirjoitella niistä kivoista ja kevyistä jutuista, mutta samalla pohtia vähän syvällisempiäkin juttuja, kun ne mielenpäällä muutenkin on.

Tervetuloa messiin, toivottavasti viihdyt mukana!


Dublin 2018-87

Instagram @Pitsiniekka