Täys kymppi ❤

10
| KUVA: JAAKKO SORVISTO | WWW.JAAKKOSORVISTO.COM |

Tänään mää oon ollut sun tyttö tasan kymmenen vuotta. 3563 aamua oon herännyt siihen, että osa mun identiteettiä on olla sun. Ja yhtäkään en vaihtaisi. Me on nähty niin paljon yhdessä. Iloa, surua, sairautta, terveyttä, pelkoa, riemua, arkea, juhlaa, kotia, maailmaa, onnistumisia ja epäonnistumisia. 

Parasta näissä vuosissa on ollut just se - tieto siitä, ettei mitään tarvitse kohdata yksin. Että aina voi luottaa siihen, että toinen jakaa ilon tai taakan. Parasta on, että se toinen oot just sää. Komea, hauska, älykäs, vahva, luotettava, rohkea ja varma mies. Mun paras ystävä. Täys kymppi ❤

Pipokelit

1

Yritän olla ihminen, joka ottaa vastaan kaiken sellaisena kuin se tulee. Esimerkiksi inhoan säästä valittamista, koska ei sille säälle vaan voi yhtään mitään. Ainoa asia mille voi on oma suhtautuminen siihen. Mutta siitä huolimatta mun on pakko nyt vähän taipua ja yhtyä siihen kuoroon, joka laulaa silmissä ohi vilahtaneesta kesästä. Siitä, joka loppui ennen kuin alkoikaan. Mihin se taas tänäkin vuonna hävisi? Ja miten en huomannut yhtään? Yhtäkkiä vaan huomasin tuijottavani valokuvia, joissa tönötän pipo päässä ja takki niskassa. Miten tämä tapahtui?!

Mutta onneksi voin sentään olla valittamatta säästä, sillä aurinkoinen alkusyksy antaa aihetta yhtyä blogimaailman kuoron toiseen suosikkilauluun. Siihen, jossa fiilistellään kauniita värejä, ja alkusyksyn pehmeää auringonvaloa. Neuleita ja nilkkureita, joissa saattaa päivällä tulla jopa kuuma. Ja kaapeista esiin kaivettuja kynttilöitä ja niiden tunnelmallista valoa. Niin ja höyryävän kuumaa teetä. Sitä, joka hörpitään viltin alla, sohvan nurkassa tietenkin. Siitä laulusta minä tykkään.

234
| PIPO - CUBUS | TAKKI - KIRPPARILTA (VERO MODA) | TUNIKA - VILA |
 | FARKUT - CUBUS | KENGÄT - NIKE |

Mutta valehtelisin jos väittäisin, etten tykkäisi vielä enemmän siitä, että tänään saa jättää pipot ja välikausitakit kotiin ja lentää Roomaan. Vain muutama tunti enää ja en millään malttaisi enää odottaa. Pizza ja gelato - sto arrivando!

Rupla Helsinki

Rupla_1
| RUPLA KALLIO - HELSINGINKATU 16 |
| MA-PE 11-18 | LA-SU 12-17 |

Vihdoin ja viimein koitti se päivä, että sain itseni (ja mieheni siinä samassa) raahattua Ruplaan. Siellä on pitänyt vierailla jo pieni ikuisuus. Ruplaa on nimittäin tullut seurailtua sen alusta asti, sillä sen taustalla häärii opiskelukaverini. Ja kerta toisensa jälkeen olen instasta huomannut, että nyt siellä on jotain mielenkiintoista meneillään. Ja aina olen ollut yhtä saamaton ja jättänyt lähtemättä.

Jos Rupla ei ole teille tuttu paikka niin kerron pikaisesti, että kyseessä on luova tila. Kahvila, joka ei todellakaan ole vain kahvila. Se on lisäksi taidegalleria, vintage- ja designmyymälä, brunssipaikka, tapahtumatila, jossa on milloin livemusiikkia, teatteria tai raakakakkuworkshoppeja. Rupla on vaikka mitä! Mitä milloinkin mieleen juolahtaa ja mitä tarjolla on. Niin ja niitä raakakakkuja on tarjolla aina.

Syy, joka vihdoin sai minut lähtemään paikan päälle, oli Ruplan tämän hetken näyttely. Kahvilatilan seinille on nimittäin tällä hetkellä ripustettuna Unohdetut -näyttely Tomi Tuulirannan ottamista valokuvista. Hesari tituleerasi sitä näyttelyksi, joka jokaisen poliitikon tulisi nähdä. Ne kuvat ovat valokuvia ihmisten asunnoista. Häädön saaneiden asunnoista. Todellisina, sellaisina, kun ne asunnot ovat siivoojaa odottamaan jääneet. Tai yksin menehtyneiden asunnoista. Ihmisten, joita kukaan ei kaivannut. Joiden jäämistöä ei tullut kukaan läheinen selvittelemään. Sanokaa mun sanoneen, aika pirun koskettavia kuvia.

Valitettavasti tänään on viimeinen päivä, kun Unohdetut -näyttely Ruplan seinillä roikkuu. Viime tippa se vihdoin sai mutkin potkittua liikkeelle. Mutta jos satut huomaamaan tämän postauksen tänään niin ehkä ehdit vielä. Ja jos et tähän näyttelyyn niin seuraavaan sitten. Uusi alkaa jo torstaina ja aina tulee jotain mielenkiintoista.

Rupla_2Rupla_3Rupla_4Rupla_5Rupla_6Rupla_7

Rupla on täynnä niin sympaattisia yksityiskohtia, että kannattaa ihan oikeasti joskus siellä pyörähtää. Ensinnäkin kaikki huonekalut ovat myynnissä. Toisekseen maanantaisin on 5€:n lounas. Kolmanneksi viikonloppuisin saa ihanan näköistä brunssia. Niin ja koska tahansa voit maksaa ylimääräisen kahvin, joka pyydettäessä annetaan varattomalle tai lompakkonsa unohtaneelle. Unohdetut -näyttelyn jälkeen en todellakaan voinut astella ovista ulos ostamatta.

Oletteko koskaan käyneet Ruplassa? Tämäkään ei muuten ollut maksettu mainos, eikä kenelläkään Ruplassa ole edes tietoa siitä, että olen siitä postaamassa. Vitsit, se vaan oli niin kiva paikka, että haluaisin heti mennä uudestaan!

Huonon hiuspäivän asu + VIDEO

1

Moikka kaikki! Tänään on blogin puolella jännä päivä luvassa, kun asukuvien lisäksi eetteriin lähtee asukuvausvideota, huih! Mutta oikeasti, keskiviikko se vasta jännä päivä olikin, kun sain viiden kieppeillä mieheltäni viestin, että nähdään töiden jälkeen keskustassa, mulla on sulle yllätys! Iiks! Minähän olen ihminen, joka rakastaa yllätyksiä, mutta vain silloin jos ne tosiaan on yllätyksiä. Musta on piinaavaa tietää, että joku yllätys on luvassa, mutta sitten joudun odottelemaan pitkään, että saan tietää mikä se on. Puolen tunnin odottelu oli vielä enemmän kuin hyväksyttävä!

Hurautin pyörällä paikkaan, jossa sovittiin tapaavamme ja lähdettiin siitä polkemaan sitten kohti varsinaista pääkallopaikkaa. Olin 90 % varma, että yllätys on se, että mennään syömään Friends & Burgersiin. Olin nimittäin puhunut viimeksi edellisenä päivänä, että haluaisin sinne. Mutta ei ollutkaan Friends & Burgers vielä testivuorossa, sillä pyörät parkkeerattiin Postitalon eteen ja Joni lähti kävelemään kohti kyseisen pytingin ovia. Niitä ovia, joista mennään myös Rajala Pro Shopiin sisään. Siinä vaiheessa aloin jo aavistaa ja oikeaan osuin. Sain nimittäin yllärilahjaksi ihan oikeasti vuosia haaveilemani Olympus Pen -kameran! Iiiiks! Myyjäkin kysyi, että onko mulla synttärit. Mutta ei ollut ei. Joni oli aikonut ostaa sen mulle joululahjaksi, mutta ei malttanutkaan odottaa. Olin muuten pikkaisen polleaa (ja äimistynyttä) tyttöä, kun vajaa tunti myöhemmin astelin ulos se ihan täydellinen valkoinen Olympus Pen e-pl 7 käsissäni. Iiiks!

2345
| HATTU - LINDEX | NEULE - VERO MODA | FARKUT - CUBUS | NILKKURIT - ELLOS |

Tämä pitkä esipuhe johtaa siis siihen, että pari päivää ollaan räpsitty kuvia ja opeteltu uuden kameran käyttöä ihan taukoamatta. Aika paljon opeteltavaa kyllä meillä on. Me kun ollaan tähän asti räpsitty vain Canonilla. Eilenkin töiden jälkeen oli sitten hinku päästä ulos kuvailemaan, ja ajateltiin nappailla asukuvia. Ainoa vaan, että mulla oli historiallisen huono hiuspäivä. Mun kuontalo oli päälaelta jotain lehmän nuoleman ja sähköiskun saaneen väliltä. Mutta onneksi on hatut! Sellainen päähän suosikkineuleen kaveriksi. Ja viimeisetkin nuhjuisuudet saa huijattua piiloon kirkkaan pinkillä huulipunalla.

Tämän asun kanssa jatketaan samalla linjalla kuin edellisen kesän uniformun. Nimittäin tämä on ollut mun alkusyksyn uniformu. Täydellinen pitkä puuvillaneule ja täydellisen pehmeät farkut. Siinäpä se!

Asukuvailun lomassa Joni näpsi salaa myös videoklippejä. Mulla on ollut hirveä hinku alkaa kokeilla myös videoiden tuottamista. Siksikin tämä kamera oli ostoslistalla. En todellakaan tiennyt tulevani kuvatuksi vaan poseerasin valokuvia varten. Niistä tuli kuitenkin ihan hauskoja klippejä, joten päätettiin koota ne noin minuutin mittaiseksi behind the scenes -pätkäksi. Kannattaa kurkkia, siellä nimittäin mun rakas kuvaajakin saa oman osansa.. siis siinä vaiheessa kun tajusin, että täällähän videokuvaillaan ja tartuin itse kameraan!


Mutta mitäs tykkäätte asusta? Minä voisin asua tässä päivästä toiseen. Ja aikaslailla niin on tullut tehtyäki. Harmaa on jotenkin viime vuosina raivannut tiensä mun perusvärien ykköseksi. Joskus lukioaikoina se oli ruskea, tässä välissä tummansininen ja nyt se on harmaa. Jotenkin tuntuu sille, ettei harmaita neuleita varsinkaan voi olla liikaa! Oletteko tehneet samoja havaintoja? Vai mikä on teidän perusväri?

Ja hei - ihanaa viikonloppua kaikille! Tämäkin viikko on taas juossut hirveää vauhtia. Hidastuisipa aika edes vähän seuraavan kahden päivän ajaksi.

Kasvissyönnistä ja kesäkurpitsarisotto

Risotto_2

Minä jätin vuodenvaihteessa ruokavaliostani lihan pois. Valintani on herättänyt paljon kysymyksiä ja kiinnostustakin, kun siitä olen ihmisille kertonut. Sama juttu oli myös täällä blogin puolella asian esiin tuotuani. Kerro lisää! Se oli monen reaktio. Ja hei, tokihan minä kerron ja mielelläni juttelen teidän kanssa myös kommenteissa. Ja jaanpa tässä höpötellessäni myös reseptin ihanaan kesäkurpitsarisottoon.

Ensin täytyy sanoa, että suurin osa lähipiiristä on (ainakin päin naamaa) suhtautunut tähän muutokseen todella positiivisesti. Vain muutama vähän epäileväisesti ja vain yksi suoraan sanottuna negatiivisesti. Suurimman osan ensimmäinen kysymys on ollut miksi? Ymmärrän kyllä ihmetyksen hyvin, sillä ulospäin en välttämättä vaikuta kovinkaan ympäristötietoiselle ja maapallon ja sen otusten hyvinvoinnista huolestuneelle. Mutta kyllä minä olen. Ja olen jo pitkään ollutkin. Hiljaa mielessäni vaan.

Mutta tosiaan - miksi? Maapallon, sen otusten ja minun itseni hyvinvoinnin takia. Siinä tiivistetysti. Voidaan keskustella ja vääntää pieni ikuisuus siitä, että ihminen on lihansyöjä ja on aina ollut. Ja kuinka karjatalous on tässäkin maassa hyvin perinteinen elinkeino ja ei ole kellekään hyväksi, jos se hyytyy. Ja ei kasvissyöjä saa riittävästi proteiinia. Mutta kylmä totuus on se, että lihantuotanto on aivan valtava rasite maapallolle. Sen aiheuttamia ympäristöpäästöjä ja -haittoja ei vaan voida sivuttaa minkään perinteen alle. Jos kaikki ihmiseet jatkavat samaa rataa kuin nyt mennään, ei meillä kovin pitkään ole enää palloa millä elellä. Ei ainakaan sellaisena kuin me se nyt tunnetaan.

Ja tiedättekö, minä ihan valtavan kovasti haluaisin, että tämä pallo jatkaisi olemassaoloaan ja hyvinvointiaan. Toki osin siksi, että minunkin tulevat jälkipolveni saisivat nauttia täällä elämisestä. Mutta tiedättekö, vielä enemmän kaikkien muiden kuin ihmisten vuoksi. Norppien, pandojen, porojen, sammakoiden, jänisten. Niiden, jotka eivät ole tehneet mitään ansaitakseen sitä, mitä me kaikkien elinoloille tehdään.

Risotto_1Risotto_3
1. Pilko valkosipulinkynnet pieniksi, kuutioi kesäkurpitsat. 2. Kuullota hetki valkosipulia. kesäkurpitsakuutioita ja risottoriisiä tilkassa öljyä isossa pannussa tai kattilassa. 3. Lisää valkoviini. Varo, ettei pannu ole liian kuuma. Tarkoitus on antaa nesteen imeytyä riisiin hitaasti, ei haihduttaa sitä nopealla sihauksella ilmaan. 4. Valkoviinin imeydyttyä lisää kuumaa kasvislientä kauhallinen kerrallaan. Pidä lämpö edelleen sellaisena, että neste imeytyy riisiin eikä haihdu kiehahtamalla pois. Jatka tätä kunnes riisi on al dente. 5. Lisää risottoon herneet, nokare voita, silputtu basilika ja muutama kourallinen parmesaaniraastetta tai vegaanista pähkinäparmesaania. Pakasteherneet toimivat hyvin, mutta niiden kannattaa antaa sulaa hetki huoneenlämmössä ennen lisäämistä. 6. Odota muutama minuutti, että herneet lämpiävät. Tarkista suolan määrä ja lisää hieman pippuria. Nosta lautasille ja raasta vielä päälle parmesaania. Koristele basilikanlehdillä. 7. Nauti ja nappaa ihmeessä yli jäänyttä valkkaria ruokajuomaksi!

Mun mielestäni se vaan ei ole oikein, että me oman nautinnon tai oman tottumuksen vuoksi pistetään eläviä ja tuntevia tyyppejä elämään täysin niille epäluonnollisiin oloihin vain siksi, että voidaan sitten pistää ne hengiltä ja poskeemme. Ja siinä samassa rasittaa maapalloa katkeamispisteeseen asti. Asia olisi ihan eri, jos meillä ei olisi mitään muuta keinoa selvitä, mutta onhan meillä. Ja aika monella ihmiselläkin olisi paremmat edellytykset selvitä, jos kaikki kasvattamamme vilja menisi ihmisten eikä tehotuotettujen eläinten ruokintaan. Ei meidän tarvitse eläimiä syödä selvitäksemme. Päin vastoin. Liha on aika raskasta sulatettavaa ruuansulatuselimistölle. Ja sekin oli yksi syy siihen, miksi minä lihan lautaseltani jätin pois. Mun vatsa voi huomattavasti paremmin ilman lihaa. Minä voin paremmin. Ja se proteiinin saanti - no siinä on aihetta ihan omaksi postauksekseen, mutta sen saanti ei ole ollenkaan vaikeaa.

Ja kaiken tämän paasattuani haluan vielä sanoa, että en halua tuomita ketään muita heidän valinnoistaan. Jokainen tekee itse päätöksensä ja toivottavasti toimii niin kuin itse parhaaksi näkee. Nämä ovat vaan niitä syitä, joita minun päätösteni taustalla on. Ja ehkä niiden kuuleminen herättää muissa ihmisissä ajatuksia. Toivottavasti sellaisia ajatuksia, joilla olisi positiivinen vaikutus meidän kaikkien hyvinvointiin. Enkä muuten minäkään ole mikään pyhimys. Ainakaan vielä, heh. Jätin pois lautaseltani punaisen lihan ja broilerin. WWF:n kalaopasta ohjenuoranani pitäen, kalaa minä vielä syön tarvittaessa. Se tarkoittaa sitä, että hyvin harvoin sitä ostan kotiin, mutta voin syödä kylässä tai ravintolassa ollakseni helpompi vieras. Samoin maitotuotteita ja kananmunia käytän edelleen toistaiseksi. Ihan vain siitä syystä, että itseni tuntien liian radikaalin muutoksen tekeminen kerrasta olisi luultavasti epäonnistunut täysin. Niistäkin haluan kuitenkin pitkässä juoksussa eroon, koska kummankaan tuotannossa ei ole tasan mitään inhimillistä. Sen suhteen olen nyt edennyt askel kerrallaan. Maidon tilalle kauramaitoa, ruokakerman tilalle kaurakermaa. Majoneesin tilalle vegaanista sellaista. Ja niin poispäin.

Risotto_4

Mutta että siksi. Siksi minä jätin lihan pois lautaseltani. Miltä tämä kuulostaa sun mielestäsi? Keskustelen kommenttiboksissa teidän kanssanne enemmän kuin mielelläni aiheesta ja aiheen vierestäkin. Nämä ovat sellaisia juttuja, että toisten ajatusten ja näkökulmien kuulemisesta ei ole mitään muuta kuin hyötyä.

Pakko vielä loppuun sanoa, että ei muuten taida olla mitään parempaa hetkeä syödä kasvisruokaa kuin alkusyksy! On kesäkurpitsaa, on kaalia, on porkkanaa ja vaikka mitä ihanaa edullisesti ja tuoreena ja lähelläkasvaneena. Näiden kuvien kesäkurpitsarisoton kesäkurpitsa oli muuten äitini kasvimaalta. Nyt jääkaapissa odottelee yksi "talvikurpitsa" samaiselta viljelykseltä. Tarkoituksena olisi testata kurpitsakeittoa. Tänään kuitenkin ruokalistalla avokadopastaa. Nams!

Toisessa blogissa arkielämää

PLB

Moikka! Mun elämässä on vihdoin sellainen tilanne, että on taas enemmän aikaa tietokonehommiin ja siinä samassa on myös enemmän aikaa blogihommiin. Pitsiniekkakaan ei vielä ole kuopattu, mutta tällä hetkellä suurin bloggailuinto on mun toisen blogin puolella. Jos teitä kiinnostaa seurailla mun arkielämän höpinöitä niin kurkatkaa ihmeessä Peace, love & bubblegum -blogiin. Siellä kirjoittelen vaatteista, hiuksista, kynsistä, ruuasta, reissuista ja muusta sellaisesta arjen pienestä ihanasta. Rauhasta, rakkaudesta ja purkkapallopurkasta.

Juuri tänään hihkuin siellä meidän lähenevää Rooman matkaa ja pian pääsee purkuun myös meidän häämatkan reissujutut. Viime viikolla sain vihdoin aikaiseksi purkaa reissukuvat kamerasta koneelle, jes!

Olette kaikki enemmän kuin tervetulleita tirkistelemään mun arkihöpötyksiin häiden ulkopuolella. Ja jättäkää ihmeessä kommenttia, jos tulette. Ne on ihan parhaita 

7 päivää Roomaan

Rooma

Voihan iiks, kääks ja kasa muita jännityksensekaisia riemunkiljahduksia! Viikon päästä tähän aikaan me ollaan matkalla Roomaan. Ihan hassu fiilis, koska en millään meinaa malttaa odottaa, mutta toisaalta en meinaa edes ymmärtää, että sinne ollaan lähdössä, koska matka varattiin vain kaksi viikkoa sitten ja hyvin lyhyen harkinnan seurauksena.

Jos siellä ruudun toisella puolella on mukana uusia tyyppejä niin minähän olen asunut Roomassa puolen vuoden ajan vuonna 2012. Lähdin sinne silloin yliopistovaihtoon ja jätin kyllä palan sydäntäni. Tai Rooma jätti palan minun sydämeeni. Tuon jälkeen olen käynyt Roomassa vain kerran ja sekin oli heti seuraavana vuonna. Kolme vuotta on jo ehtinyt vierähtämään siitä, että olen päässyt käymään tuossa kaupungissa, joka Jyväskylän jälkeen tuntuu eniten mun toiselle kodille. En malta odottaa.

On muuten aivan ihanaa lähteä reissuun ilman pienintäkään painetta käyttää huolella mahdollisimman paljon aikaa turistin velvollisuuksien suorittamiseen. Koska Jonikin kävi mun luona Roomassa kylässä kahteen otteeseen, ei meillä enää ole tarvetta juosta kuuluisalta nähtävyydeltä toiselle. Been there, seen that!

Joten tällä kertaa meitä odottaa vain se oleellisin - dolce far niente. Ihana joutenolo. Tyhjät aikataulut, tyhjät suunnitelmat. Rauhalliset kävelyt. Yhteistä aikaa ilman puhelimia, telkkareita ja tietokoneita. Viinilasilliset tai spritzit, kun sille tuntuu. Gelatoa monta kertaa päivässä, pizza al taglioa kun yhtään nälkä kurnii. Ja illalliselle joko johonkin vanhaan suosikkiravintolaan tai sitten vaan kadulta uuteen ihanaan poiketen.

Sanoinko jo, etten malta odottaa?

Eikä ollenkaan tee pahaa myöskään nuo Rooman sääennusteet. 27 astetta sopii oikein hyvin, kiitos kysymästä. Nyt täytyy todella alkaa miettimään sitä pakkaamista!

Rooma2Rooma3Rooma4

Keittiön paras kohta

Olen sitä mieltä, että kauneus ja siisteys tekee kodista viihtyisämmän paikan asua. Ja yleensäkin elämässä saan paljon iloa kauniista asioista ja esineistäkin. Silti olen ihan uskomattoman laiska sisustaja. Tai siis - en voi sanoa olevani sisustaja ollenkaan. Joskus aiemmin olin vähän enemmän innostunut kodin laittamisesta. Silloin kotoa muuttamisen alkuvuosina, kun kotia oli pakko laittaa, kun mitään ei vielä ollut. Mutta sitten se vähäinenkin into on laantunut.

Se johtuu ihan varmasti siitä, että mikään meidän koti ei ole ollut meidän oma. Ja tiedetään, ettei vielä hetkeen tule olemaankaan. Ainoa mikä on meidän elämässä ollut varmaa, on se, että kaikki on vähän epävarmaa. Nytkään en yhtään osaa arvella kauanko me tullaan vielä asumaan Helsingissä. Viime vuosina olen tiennyt aina noin vuoden kerrallaan, että täällä me pysytään, mutta nyt en sitäkään.

Meillä on kotona mielestäni ihan ok nättiä. Kotoisaa ja viihtyisää ainakin on. Mutta onko meillä kauniita mattoja, huolella harkittuja valaisimia ja täydellisiä ruokailuryhmiä? No ei ole. Kun on ihan turhaa panostaa mattoon, kun ei tiedä kauanko se mahtuu meidän olohuoneeseen vai eikö se mahdu ollenkaan seuraavaan tai siihen joskus omaan kotiin. Ollaan molemmat niin kyllästyneitä meidän sohvaan, mutta hitsi vieköön ei vaan viitsi panostaa uuteenkaan tässä elämänvaiheessa. Kun jos lähivuosina asetuttaisiin aloillemme ja se uusi ei sopisikaan sinne pysyvämpään kotiin.

Joten nautin sitten täysillä kaikista pienistä asioista, joihin nyt voidaan panostaa. Nautin kivoista tyynyistä meidän sängyn päällä, mun kauneuspöydästä ja sen edessä seinällä olevasta maailman ihanimmasta peilistä, meidän parvekkeen pesästä, vilteistä ja tuoksukynttilöistä. Astioista ja kauniista kattauksista sillä liian pienellä ruokapöydällä.

Ja sitten nautin ihan erityisesti aina kun silmäni osuvat tähän nurkkaan meidän keittiön tasolla. Nautin jo aina ennenkin valkosipulista suolapurkin päällä, oliiviöljystä ja balsamiviinietikasta tuossa kauniissa Roomasta tuomassani lasipullossa, puisesta leikkuulaudasta, raidallisista pilleistä ja siitä, että pidetään melkein aina tuossa purkissa myös tuoretta ruukkua basilikaa. Se tuoksuukin niin kotoisalle.

Mutta viimeinen silaus tuon nurkan kauneuteen, kotoisuuteen ja ilahduttavuuteen on kyllä tuo meidän uusi Smegin vedenkeitin! Syötävän suloinen vai mitä? Viime viikolla meidän alkuperäinen (eli seitsemän vuotta vanha) vedenkeitin vaan lakkasi toimimasta. Virtavalo paloi kun sen käynnisti, muta mitään ei tapahtunut. Meillä kun vedenkeitin on oikeasti päivittäin käytössä, niin pakko oli lähteä kaupoille uutta hakemaan. Kodin pienkoneiden osastoilla pyörittiin melkein kaksi tuntia ja minä olin jo ihan totaalisen hermona ja valmis elämään lopun ikääni ilman moista kapistusta. Mikään muu ei okein napannut luonnossa paitsi nämä Smegit. Ainoa vaan, että Stockmannilla kuudesta näytekappaleesta kolmessa tuo päällä oleva nappi, josta kansi avataan, oli rikki. Ja tuntui ihan uskomattoman typerälle idealle ostaa 140 euron vesipannu, jos ne kerta menevät heti rikki. Mutta Joni hermostui mun jahkaamiseen ja totesi, että onhan siinä takuu sitten, jos se rikki menee.

Joten ostettiin sitten Smegin keitin. Yllätin vähän itsenikin valitsemalla väriksi mintunvihreän. Olisihan se vaaleanpunainen nyt aivan syötävän söpö ja niin mua. Mutta ei kuitenkaan niin meitä. Vaikka sain kyllä vapaat kädet värin valinnassa. Jonin miehisyyttä ei vaaleanpunainen vedenkeitin olisi uhannut. Mutta minttu tuntui kuitenkin enemmän meille sopivalle minusta! Eikä tämä kyllä söpöydessä pinkille häviä. Ällösöpöydessä ehkä vähän, mutta sen kestän minä. Heh.

Keittiö_2Keittiö_3Keittiö4

Ja hei, jos joku siellä nyt miettii, että kyllä 140 euroa on ihan tolkuton summa vedenkeittimestä, vaikkei rikki menisikään niin I feel you. Olen kyllä samaa mieltä... Mutta nyt kävi näin ja täytyy kyllä myöntää, että kyllä tämän suloisuudesta sen verran iloa saa, että siitä oli vähän valmis maksamaankin. Osittain tämä oli kyllä meille vielä lahja, sillä käytettiin tähän loput meidän häälahjaksi saamasta Stockan lahjakortista. Että kiitos tästä ilosta kuuluu myös lahjan antajille 

Ja lienee muuten sanomattakin selvää, että kirjoittelen tätä postausta teetä lipitellen.

Kesän uniformu

Rapujuhla_1

Näissä kuvissa on ihan oikeasti mun tän kesän uniformu. Jos olisin pitänyt tukkimiehen kirjanpitoa jokaisen omistamani vaatteen kohdalla ja vetänyt viivan seinään aina kun sen päälleni vedin niin tässä asussa on kyllä voittajat sekä yläosien, alaosien että kenkien kohdalta. Ja kampausten myös. 

Tuo musta, jo usean vuoden vanha H&M:n t-paita on kyllä osoittautunut maailman parhaaksi paidaksi. Simppeli musta t-paita, jossa yläosan reikäinen kangas tuo vähän sitä jotain. Sopivan löysä, mutta ei liian löysä, että olisi säkkimäinen tai arkinen. Kivasti laskeutuva kangas ja vaikka en haluaisi näin synkkä ollakaan - musta nyt vaan on paras väri tällaisiin perusvaatteisiin.

Kukkahousut bongasin alkukesästä Lindexiltä ja kun kerrankin tällaiset löysät, kuviolliset kangashousut tuntui jotenkin mun pehmeää peräsintä imartelevilta niin pakkohan mun oli ne ostaa. Kukkakuosi on mulle sellainen asia, joka ei vaadi yhtään harkintaa. Vaikka sitä olisi kokonaan pitkät housut niin I'm in! Kaikki kukkakuosit tuntuvat uppoavan mulle. Ne on mun vaatevaraston peruskuoseja. Tykkään niin! Kirjoittaa hän, tälläkin hetkellä kukkapaita päällään.

Näissä kuvissa näkyvä kampaus on myös ollut mun tän kesän juttu. Milkmaid braids eli mun sanavarastossa karjakon kampaus meni yhtenä treffi-iltana ihan tuosta vaan sattumalta testiin ja oi jestas, että se oli rakkautta ensi kampauksella. Niin ymmärrän, että tämä varmaan jakaa mielipiteitä eikä ole todellakaan kaikkien juttu, mutta mun juttu tästä tuli. Ei riitä sormet eikä varmaan varpaatkaan laskemaan niitä kertoja, kun tuon ekan kokeilun jälkeen olen letit pääni ympärille sen jälkeen kieputellut. Mitä tykkäätte?

Siinäpä se olisi - tän kesän uniformuni, jonka puin muuten päälleni kun lähdin elämäni ensimmäisille rapujuhlille (ne ei muuten olleet ihan mun pala kakkua). Meinasin laittaa tämän asun niskaani myös viime perjantaina, kun suuntasin sukulaisten kanssa Tallinnaan juhlistamaan tuossa porukassa tänä vuonna pyöreitä täyttäneiden 110 vuotta. Mutta en sitten viitsinyt kuitenkaan, sillä näissä rapujuhlien järjestävät sattuivat olemaan juuri näitä rakkaita sukulaisiani. Ja vaikka onkin mahtavaa, että löytyy hyviä vaatteita, jotka saavat paljon käyttöä niin en nyt sentään taipunut laittamaan heti parin viikon päästä tismalleen samaa asua tismalleen seuraaviin juhliin tismalleen samojen ihmisten kanssa.

Rapujuhla_2Rapujuhla_3Rapujuhla_4IMG_4471Rapujuhla_6
|PAITA - H&M | HOUSUT - LINDEX | KENGÄT - ESPRIT|

Täytyy vielä sanoa, että nämä kekkerit meidän ihanan hullun ja hullun ihanan suvun kesken on kyllä sellaisia piristysruiskeita. Viikonlopulta jäi valtavasti univelkaa, mutta silti päällimmäinen ajatus mielessä on valtava kiitollisuus, että omaksi perheeksi on sattunut osumaan niin mahtavia tyyppejä 

Mutta hei, mitäpä tykkäät asusta ja kampauksesta? Onko kukkaprintti sulle ehdoton ei? Ja miten sun viikonloppu meni? Toivottavasti hyvin!

Minä täällä moi!

IMG_4434

Moi, huhuu? Onko siellä ketään. Kirsi täällä!

Tämä blogi on nukkunut talviunta jo muutamankin talven yli. Aina välillä olen yrittänyt  herätellä sitä horroksesta, mutta vanhasta on vaan aina ollut niin vaikeaa jatkaa. Joten kerran vielä pojat - aloitetaanko vaikka vähän niin kuin puhtaalta pöydältä? Tuntuu, että on tarpeen vähän kuin esittäytyä uudestaan. Koska vanhojen tuttujen kanssa aikaa on kulunut välissä ja uusiin tyyppeihin on aina kivaa tutustua.

Moi mää olen Kirsi. 27-vuotias tuoreehko vaimo. Keski-Suomen tyttö, joka on Rooman ja Turun kautta päätynyt asustelemaan Helsinkiin. Viimeistelen viestinnän opintoja, lakkaan kynsiä, hamstraan korkokenkiä, ompelen vaatteita ja leivon melkeinpä mitä tahansa muuta paitsi terveysherkkuja. Vaikka itse en pidäkään yhtään makeasta. Sipseistä pidän siitäkin edestä. Ranch -dipillä tietty.

Rakastan kunnon puujalkavitsejä ja nauran kovaan ääneen omille vitseilleni. Oikeastaan kaikki mikä kimaltaa on musta ihanaa. Ja oikeastaan kaikki mikä on pinkkiä myös. Innostun ihan valtavasti maailman pienimmistäkin asioista, kuten siitä, että oma rakas aviomies tarjoilee mulle jäävettä raidallisen pillin kanssa. Ja välillä taas mun lasi on vähintäänkin puoliksi tyhjä, koska pessimisti ei pety. Niin ja välillä mulle on ihan sama onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä, koska oleellista on, että siihen mahtuu lisää skumppaa!

Tykkään valokuvata (vaikka siinä onkin paljon opeteltavaa) ja tykkään kirjoittaa (vaikka inhoankin oikolukemista). Siksi olen aikanaan blogin perustanut. Jossain vaiheessa kuitenkin hääblogin ahkera naputtaminen hiljensi tämän blogin ja häiden tanssimisen jälkeen väliin astui ihan vaan elämä. Viimeisin vuosi on ollut aika kiireinen ja rankka. Valtavasti töitä, pieleen menneitä graduprojekteja ja vaikka mitä surua ja murhetta.. kiireestä ja stressistä puhumattakaan. Mutta tässä muutama viikko takaperin hyppäsin hetkeksi pois siitä vanhasta ja tutusta oravanpyörästä, jossa joku muu sanelee mun työvuoroni (ja usein vielä sijoittaa ne iltoihin ja viikonloppuihin). Nyt työkuviot on sellaisessa mallissa, että saan tehdä niitä omien aikataulujeni mukaan - ja vieläpä vain sen verran, että vihdoin aion saada myös ne maisterin paperit taskuuni.

Tiedättekö, huhti-toukokuussa oltiin mieheni kanssa maailman huikeimmalla häämatkalla ja tänään, neljä kuukautta reissusta kotiutumisen jälkeen sain vasta aikaiseksi siirtää koneelleni kaikki häämatkakuvat. Jo oli aikakin. Ja jo oli virkistävää! Vanhasta työstäni irtisanoutumisen jälkeen, no ensin sairastin kahden viikon kuumetaudin.... mutta sen jälkeen, on ajatus kulkenut ihan uudella tavalla. On jaksanut siivota kotia, tietokonetta ja omia aivojaan.

On niin paljon asioita, joihin en malttaa odottaa pääseväni tarttumaan. Reissukuvien läpikäyntiin, ensimmäisiin balettitunteihini, uusiin työhaasteisiin. Jopa graduun tarttuminen tuntuu houkuttelevalle. Syytän siitä tätä ihanaa syksyistä aurinkoa. Ja valehtelisin jos väittäisin, etten kaikista eniten ole juuri nyt innostunut siitä, että kahden viikon päästä me suunnataan muutaman päivän lomalle Roomaan - vähänkö en malta odottaa!

Vuodesta 2016 ei tullut meidän perheen uhoamisesta huolimatta meidän elämän parasta vuotta - mutta nyt on sellainen kutina, että syksystä 2016 voisi tulla elämän paras syksy. Toivottavasti viihdyt mun seurassa täällä blogissa, kun yritän tästä sellaista tehdä. Ja kerro ihmeessä kommenttiboksissa mitä sulle kuuluu, oletko täällä ekaa kertaa vai vanha tuttu? Onko sullakin syksy tänä vuonna uusien alkujen aikaa? Mitä sulle kuuluu?