Kuva: Jaakko Sorvisto www.jaakkosorvisto.com

Haluan ottaa kantaa taas yhteen mielipiteitä jakavaan asiaan - nimen vaihtamiseen. Nykypäivänä onneksi on mahdollisuus valita ottaako morsian sulhasen sukunimen, sulhanen morsiamen, yhdistää molempien nimet tai pitää molemmat omansa.

Perinteistähän on, että morsian ottaa sulhasen sukunimen. Nykyaikaista tuntuu olevan, että molemmat pitävät omansa.. tai nainen saa vaihtaa korkeintaan yhdistelmään! Koska sehän on naisten alistamista, jos nainen joutuu luopumaan omasta nimestään ja identiteetistään avioliiton vuoksi. 

Mulle on ollut pikkutytöstä asti selvää (muutamaa matkalle sattunutta horjumista lukuunottamatta) kuinka aion tehdä. Ainoat vaihtoehdot mulla oikeastaan oli oman nimen pitäminen tai vaihtaminen. Yhdistelmänimet ei ole koskaan olleet oikeastaan mun mieleen. Toki jokaisella on oikeus tehdä oma valintansa. Ja ehkä itsekin harkitsisin yhdistelmää, jos muuten haaveilisin miehen nimestä, mutta omani sattuisi olemaan jotenkin erityinen.

Kuitenkin perinteinen tyttö kun olen, aion ottaa käyttöön sulhasen sukunimen. Ja rehellisyyden nimissä olen siitä vieläpä innoissani! Tykkään perinteistä. Ja haluan, että meidän perheellä on yhteinen nimi. Lisäksi musta on ihan hirmu kutkuttavaa ajatella sitä, että sitten jopa mun nimi kertoo, että oon tuon ihanan miehen vaimo. Näin olin järkeillyt jo pienestä asti, mutta ennen oikean miehen löytämistä pidin kyllä pienen varauksen tässä päätöksessäni. Jos miehen sukunimi olisi ollut mielestäni tosi kauhea, olisin varmasti harkinnut uudelleen. Mutta se ei ole. Vaan päinvastoin, se on tosi kiva.

Ne muutamat mainitsemani horjumiset ovat kuitenkin johtuneet siitä, että suren hieman omasta nimestäni luopumista. En siksi, että se olisi jotenkin erityinen. Vaan siksi, että se ihan oikeasti on osa mun identiteettiäni. Mun lähimmät tyttökaverit kutsuvat mua sukunimellä. Ja yläaseella mut tunnettiin "Korhosen Markun" pikkusiskona. (En tosin ole Korhonen, eikä veljeni Markku. En halunnut käyttää oikeita nimiä, joten keksin samankaltaiset korvaavat!) Joten tuntui haikealle, etten ole sitä enää.

Kunnes tajusin olevani väärässä. Yhtä paljon olen edelleen "Korhonen", vaikka nimeni vaihtuisikin. Mun identiteetti saa vaan uuden lisäyksen - ja rehellisyyden nimissä kauniimman sellaisen. Ei uusi lisäys vie mitään vanhaa pois. Ja uskon olevani ystäville edelleen "Korhonen", vaikka ajokortissa muuta lukisikin.

Ja ajokortista puheenollen, vähänkö mua ärsyttää se, että nimen muutoksen jälkeen joudun ottamaan uuden ajokortin jonka joutuu uusimaan ihan liian usein! Kun edellisessä olisi ajoaikaa vielä joku 40 vuotta jäljellä. Epäreilua! Onneksi passi vanhenee sopivasti kuukausi häiden jälkeen, joka on aikas sopiva ajoitus. Mutta tuo ajokottiasia kyllä kiehuttaa. 

Ehkä pitäisi vaan laittaa vahinko kiertämään ja pistää mieskin vaihtamaan sukunimeä. Mehän voitaisiin nimittäin hyödyntää vielä sitä yhtä vaihtoehtoa, eli ottaa meille yhteinen nimi, joka ei ole kummankaan oma alunperin. Meillä olisi ihan mahtava nimi jo valittunakin... hehheh.

Miten te teette tai millaisia vaihtoehtoja harkitsette? Ja millä perustein? Oletteko joutuneet pohtimaan asiaa kovasti vai onko teille ollut aina selvää?