Tän blogin sivupalkissa lukee, että kirjoitan täällä kevyistä asioista, jotka tekee mun arjesta vähän ihanampaa. Nyt kuitenkin kirjoitan muutaman sanan raskaista asioista, jotka on kaikkea muuta, kuin ihania. Mun piti tulla kirjoittamaan ihan jostain muusta. Mutta sitten katsoin Nenäpäivä -lähetystä. 

En varmasti ollut ainoa joka itki, kun telkkarissa näytettiin kolmea pientä Nepalissa asustavaa lasta. Perheen muodosti seitsemän ja viisi vuotiaat pojat ja kolme vuotias pikkusisko. Molemmat vanhemmat oli kuolleet. Lapset asuivat kolmestaan pienessä majassa, jonka katto ei pidä sadetta. Pojat kantoivat päivittäin kymmenien kilojen painoisia vesikanistereita, monia kilometrejä, jotta saisivat vaihdettua ne ruokaan. Joka päivä työ ei tuottanut tulosta.

Vanhimmalta pojalta kysyttiin, mistä hän haaveilee elämästä. Hän vastasi haaveilevansa siitä, että saisi joku päivä kuolla.

Sen jälkeen ei vaan voi tulla blogiin ja kirjoittaa lomasta Unkarissa ja halvoista balettilipuista ja vielä ruikuttaa siitä, ettei kaikki ihmiset kunnioittaneet tilaisuutta pukeutumisellaan. Ei vaan voi.

On mahtavaa, että keräyksiä järjestetään ja ihmiset saavat apua. Kuitenkin aina pelottaa, että meneekö se apu perille, vai jääkö lahjoitetut varat matkan varrelle. Kuitenkin on parempi, että edes vähän menee perille, kuin että ei yhtään. Kaikkia lapsia ei voi pelastaa, mutta ennemmin yksi, kuin ei yhtään.

Sen vaan sanon, että voisin kävellä automaatille just nyt ja nostaa koko kuukauden budjettini, jos voisin antaa sen käyttöön tuolle pienelle perheelle. Ettei se poika enää toivoisi yhtä paljon kuolemaa.

Autetaanhan aina toisiamme, niin paljon kuin pystytään? Pieniä ja isoja. Lähellä ja kaukana.