Oi pitsakivi!

29.9.13
Joulupukki toi meille viime vuonna lahjaksi pitsakiven. Vieläpä tämän, oikein testivoittajan. Pitsakivihän lupaa paistaa pitsapohjan rapeaksi, niinkuin italialaisessa pitseriassa konsanaan. Ei paksua pehmeää mössöä vaan kunnon aitoa tavaraa. 

Nyt on luvassa rehellinen tarina siitä, kuinka pitsakivi lopulta muuttui mun ystäväksi, puolen vuoden vihanpidon jälkeen.

WP_20130923_22_42_18_Pro

Ensimmäisen kerran päätin ottaa kiven testiin heti vuoden alkupuolella. Muru oli reeneissä ja minä kävin sillä välin kaupassa, ajatuksena valmistella pitsataikina ja täytteet valmiiksi niin, että voidaan sitten yhdessa kaulita taikinat, ehkä heitellä taikinalettuja vähän ilmaan ja paistaa iltapalaksi maailman parhaat pitsat..

... vaan kuinkas sitten kävikään..?

Kaulittiin taikina, täytettiin pitsa ja... pitsa ei millään suostunut tulemaan pitsalastalle (sille, jota tuossa testissä voitosta huolimatta muuten kritisoitiin!). Kun sanon ei millään, niin tarkoitan oikeasti ei millään. Paniikki alkoi iskeä, kun tuntui, että mitä kauemmin se prosessi vie, sitä enemmän pitsa liimaantuu puoliksi pöytään ja puoliksi lastaan eikä sen jälkeen enää hievahda minnekään. Ja täytteetkin olivat kaikkialla muualla, kuin siinä pitsan päällä. Kädet paniikissa täristen, pakko oli yrittää saada sitä liikkumaan jonnekin päin ja koko pitsa repesi ihan totaalisesti. Toinen puoli liimaantuneena pöytään, toinen lastaan, täytteet pudonneena siitä välistä lattialle.

Se yksilö roskiin ja uusi yritys.

Taikina täyttämättömänä lastalle, täytteet päälle ja pitsakivelle.

Kasana, täytteet edellä. Pallon muodossa.

Ja sitten mulla meni hermo.

Silmänräpäys vaan, niin taikina oli puserrettu takaisin palloksi ja paiskattu keittiön lattialle muutaman ärräpään saattelemana. Aloin parkumaan kun mikäkin vauva. Oli väsy ja nälkä ja mun järjestelemä kiva yllätys meni ihan plörinäksi. Puolet taikinastakin oli jo ihan pilalla.

Siinä vaiheessa sain lähdöt keittiöstä ja mökötin sohvalla, kun poikaystävä paistoi ihan vaan pellillä sen, mitä taikinasta ja täytteistä jäljellä oli.

Ja pitsakivi lähti muutamaksi kuukaudeksi jäähtymään. Sen käyttö nyt vaan oli mahdotonta.

Kun joskus uskaltauduttiin kokeilemaan uudestaan, ei homma vieläkään pelittänyt. Kokeiltiin käyttää leivinpaperiakin apuna. Entä jos sen pitsakiven päällä pitäisi käyttää leivinpaperia, niin kuin pellilläkin? No, pitsa liikkui, mutta oli samanlaista, kuin pellillä paistettuna. Pohja oli ihan yhtä pehmeä. Mihinkä se siitä rapsakoituisikaan siellä paperia vasten muhiessaan.

Päätin antaa loppukesästä kivelle vielä mahdollisuuden ja nyt tein kotitehtäväni kunnolla. Pitkässä ja uuvuttavassa googlailusessiossa paljastui äärimmäisen yksinkertainen ratkaisu tähän ongelmaan. Ja se ratkaisu oli maissijauho.

Mitään, ja ihan oikeasti mitään muuta ei tarvinnut muuttaa, kuin vaihtaa taikinan kaulimisen alla käytettävä jauho vehnäjauhosta maissijauhoon. Ihan oikeasti. Kuinka yksinkertainen asia! Ja kuinka tyhmä voi olla, kun on taistellut siihen saakka vehnäjauholla lääräämällä. Maissijauhon päällä kaulittassa taikinaa ei tarvitse edes kääntää, kun se ei vaan yksinkertaisesti tartu pöytään!

Edelleenkään en saa täytettyä pitsaa vedettyä laudalle - täytteiden paino ja tomaattikastikkeen kosteus ja lastan paksuus vissiin tekevät tehtävänsä. Mutta kun pitsa on lastalla, täytettynäkin sen siirtäminen lastalta uuniin käy täysin vaivatta. Ja paistuttuaan (ihanan rapsakaksi) se on myös naurettavan helppoa ottaa kiveltä pois.


Ja se lopputulos.

On niin käsittämättömän herkullista. Niin rapeaa, mutta kumminkin pehmeää sisältä. Kastikeen ja täytteiden mautkin korostuvat ihan eri lailla kunnon rapean pohjan päällä, kun voi oikeasti keskittyä maistamaan niiden makuja, eikä vaan paksun hiivaisen pohjan. Parasta pitsaa mitä oon ikinä tehnyt itse. Onnistuneita pitsanleipomisia on takana nyt kaksi, ja en voisi edes kuvitella elämää ilman pitsakiveä. En voisi enää kuvitella paistavani pitsaa uunipellillä.

Näin se tarina muuttui surusta iloksi, mutta kyllähän se yli puoli vuotta, ja erinäiset hermoromahdukset vaati. Seuraavaksi aion kokeilla sämpylöitä tai leipää pitsakivellä paistettuna. Oi ihana pitsakivi, sen avulla voi pienessä kerrostalokämpässä asuvakin saada leivinuunin paistotuloksen. Ihan täydellistä!

Oletteko kokeilleet pitsakiveä? Haluaisitteko, vai pidättekö sitä ihan hömppänä? Kertokaa mulle ihmeessä kommenttiboksissa. Odottelen vähän myös moraalisaarnoja siitä, kuinka lapsellinen voi 24 -vuotias ihminen olla, jos pitää kiukuissaan heitellä taikinaa lattialle.. Mut kun mua harmitti!

Avaruuskynnet

27.9.13
Seppälöissä on hyvät kynsilakkavalikoimat, joita ainakin tämä kynsilakkahullu hyödyntää aivan liian vähän. Seppälään tulee suunnattua äärimmäisen harvoin vaateostoksille, eikä oikeastaan koskaan ihan vaan lakkoja katsomaan. Viime viikolla kuitenkin ohuen neulepipon etsinnät ohjasivat minut Seppälään, ja onnekseni muistin pyörähtää kynsilakkahyllyjen kautta.


Skanssin liikeen hyllyistä löytyi vielä  iso määrä keväällä myymälöihin rantautuneita Golden Rose Jolly Jewels lakkoja. Muistan ihastelleeni näitä joskus keväällä Sonnela -blogissa, mutta sen koomin ei Jolly Jewelsit olleet mielessäni pyörineet... kunnes taas nyt!

Nappasin mukaani lakan numero 101. Kokeilin pullossa kovin valkoiselle ja värittömälle vaikuttavaa flakies  -lakkaa ensimmäisen kerran vaaleanpunaisen päälle ja hämmästyin. En ollut ollenkaan hoksannut, että ne hileet hohtavat noin vahvasti sinisen ja vihreän sävyissä!

IMG_1009

Lakkaustulos ei oikein miellyttänyt silmääni, joten takaisin sorvin ääreen.. eli toisinsanoen Googlettamaan muiden lakkauksia kyseisellä lakalla. Hakukone johti minut ylläri ylläri, takaisin Sonnelaan, jossa näin tämän lakan swatchattuna mustan päälle - coooool! Ja ei kun kokeilemaan.

Alle China Glazen Liquid leather ja päälle Golden Rosea. Kuinka mielettömän hienot niistä tulikaan! En millään saanut kameralle tallennettua kaikkea sitä hohtamista, joka kynsillä näkyy. Sinisen, vihreän, turkoosin ja jopa keltaisen hohteet näyttävät mustaa pohjaa vasten ihan sille, kuin avaruus olisi tallentunut mun kynsille.

IMG_1011

En voisi paljoa enempää innoissani olla. Enkä yllättynyt - on nimittäin aikamoinen ylläri itsellenikin, että tykkään näin paljon kynsistä, joissa on musta pohja! Tummat kynnet, kun ei yleensä ole olleet se mun juttu.

Myönnettäköön, että onnistumisen innoittamana muutama muukin Jolly Jewels -lakka on sittemmin saattanut siirtyä mun omistukseen. Muistatte varmaan mun moton.. koskaan ei voi olla liikaa kimalletta.

Ps. toivottavasti ette pettyneet, jos odotitte otsikon perusteella Galaxy -kynsiä, ne on olleet mun "täytyy jokus koittaa" - listallajo pitkään!

On syksy niin ihmeellinen

24.9.13
... minä kaikkea ymmärrä en, miten vihreä maa värin uuden nyt saa, linnut lentävät merien taa.

Sunnuntaikävelyllä tuntee kirpeän ilman kasvoillaan, mutta huppari on ihan liikaa, kun kävelee auringonpaisteessa. Lehdet kellastuu ja lehtien väriloiston väleistä pilkistää kirkasta auringonvaloa, kirkkaan sinistä taivasta vasten.

Ja väriloiston kruunaa värikkäät lenkkarit. Neon-värit taitaa olla nyt muotia lenkkareiden nauhoissa. Team Asics ja Team Adidas kuittaavat.

WP_20130922_14_28_09_ProWP_20130922_14_44_51_ProWP_20130922_14_43_49_Pro

Käveleminen on paras tapa tutustua uuteen naapurustoon ja uuteen kaupunkiin. Ja kivointa se on kahdestaan, koska yhdessä eksyminen on vaan seikkailu. Yksin eksyminen on jotenkin paljon nolompaa.

Onneksi löydettiin kotiin ennen formuloiden alkua..!

Lapselliset häät

22.9.13
Lasten kutsuminen häihin on viime aikoina noussut häiden järjestämiseen liittyväksi kuumaksi puheenaiheeksi. Eikä vähiten tämän heinäkuisen artikkelin vuoksi, jossa pohditaan sitä saako lapsi huutaa ja pilata kirkkohäät. Nyt ajattelin kertoa oman mielipiteeni tähän asiaan, se on nimittäin kovin yksinkertainen: SAA!

Toki tuo vastaukseni on vähän kärjistetty, mutta niin on tuo IS:n artikkelikin. Tietenkään en ole sitä mieltä, että lapset, tai sen puoleen mikään tai kukaan saisi pilata häät. Enhän herran jestas halua minkään pilaavan kenenkään häitä. Tarkoitan sitä, että jos lapsi itkee kirkossa häissäni, minun häät eivät siitä pilalle mene.

Jokainen on omien häidensä herra ja toki kunnioitan joidenkin parien päätöstä juhlia häitä ilman lapsia. Eikä siinäkään mitään pahaa. Se on hääparin toive, ja mikäs minä olen siihen puuttumaan. Sen päätöksen tekevät parit vaan ottavat samalla sen tietoisen riskin, että lapselliset parit eivät välttämättä sitten osallistu häihin ollenkaan. Tosin tiedän kyllä myös tapauksia, joissa vanhemmat ovat iloisia siitä, että pääsevät "hyvällä omalla tunnolla" juhlimaan häitä ilman lapsiaan - kyllähän kaikki vanhemmatkin ansaitsevat välillä omaa aikaa.

Minä henkilökohtaisesti en kuitenkaan voisi kuvitellakaan jättäväni lapsia kutsujen ulkopuolelle. Meidän suvussa on paljon pieniä lapsia, äänekkäitä ja eläväisiä sellaisia. Lapsia, jotka tylsistyvät pitkään kirkossa istuessaan ja saattavat joskus itkeäkin. Mutta se on osa elämää. Häät ovat elämän juhla! Ja lapset, itkuineen ja kiukkuineen kuuluvat elämään. Ja kaikki ne lapset, jotka häihin kutsutaan, kuuluvat minun elämään. 

Tiedän myös, että näiden lasten vanhemmat ovat sen verran fiksuja, että poistuvat esimerkiksi kirkosta lapsensa kanssa, jos ovat itse sitä mieltä, että lapsen itku voi jotain häiritä. Mutta enpä usko, että se minua häiritsisi.

Sitä paitsi mielestäni tekee ihan hyvää lapsille opetella tällaisiakin sosiaalisia tilanteita. Aina ei voi juosta ja huutaa, niin kuin mieli tekee. Välillä vaan täytyy istua hetki paikoillaan ja kuunnella. Niin häissä tehdään. Mutta samalla voi ihmetellä, että miten sillä Kirsi-tätillä on noin hassu mekko..!

Ja meidän häissä ei ole myöskään pukukoodia - lasten ei tarvitse kitua koko päivää pienissä tummissa puvuissaan, vaan saavat minun puolestani tulla ihan sellaisessa asussa, missä viihtyvät. Minun ylioppilasjuhlissani 1,5 vuotias kummipoikani paineli menemään vaipoissa, kauluspaidassa ja lippiksessä eikä se haitannut  yhtään ketään.

Millaisia ajatuksia teillä on tästä asiasta? Oletteko olleet lapsettomissa häissä? Ja miten te, joilla lapsia on, itse kokisitte sellaisen kutsun? Minä en lapsettomissa häissä ole koskaan ollutkaan, vaikka senkin näkökannan toki ymmärrän. Jätä ihmeessä kommenttia!

Ps. en näköjään osaa kirjoittaa tähän blogiin lyhyitä tekstejä, heh.

Tutuilla treffeillä

22.9.13
Ihana viikonloppu. Perjantaina luulin, että on lauantai, joten viikonloppu tuntui olevan päivän normaalia pidempi. Eilen, oikeasti lauantaina pääsin taas treffeillekin. Tällä kertaa suunnattiin leffaan.

Yllättävän usein saan treffeille lähtiessä aikaan vaatekriisin. Ei muka mitään päällepantavaa ja näytän rumalle ja hiuksetkin on aina ihan huonosti. Mutta miksi ihmeessä mää murehdin? Me ollaan oltu yhdessä viikkoa vaille seitsämän vuotta, joten eiköhän tuo toinen puolisko oo jo nähnyt mut sellaisena kuin oon.

Ja vaikka mää aina kiukuttelen mun ulkonäöstä, niin onko me kertaakaan lähdetty treffeille, niin ettei se olisi kehunut mua kauniiksi? Ei varmasti olla.
WP_20130921_18_13_15_Pro
Tällä kertaa mulla oli itselläkin nätti olo ja olin tyytyvinen siihen, mitä päälleni laitoin. Ehkä siksi, etten yrittänyt liikaa. Etten yrittänyt olla mitenkään parempi, vaan tyydyin vaan olemaan niin kiva ja nätti, kuin satun olemaan. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että saa meikata ja laittaa hiuksia ja pukeutua nätisti, kunhan muistaa että laittaa vain itseään  nätisti, ei yritä laittaa itseään olemaan joku muu, joku vähän parempi.

Ja tarkoitan sitä, että uudessa syksyisessä villahameessa ja rennossa neuleessa oli ihan super mukavaa ja syksyiset värit näyttivät mun mielestä tosi kivalle. Ja sitä, että treffeilläkin viihtyy paremmin, kun viihtyy itsensäkin kanssa. Vaikka katon reunan alle pesänsä tehneet pulut säikyttivätkin mut kesken kuvien oton niin, että aloin rääkymään ääneen...

Niin ja se leffa. Käytiin katsomassa Rush, joka sai mun silmänurkat kyllä välillä kostumaan. Ehkä eniten sen takia, että Niki Lauda on aina ollut mun mielestä yks maailman söpöimpiä pappoja! Katsokaa vaikka. Mua vaivaa vaan se, että montakohan punaista lippistä Niki omistaa. Varmaan aika monta, jos mainospaikka siinä maksaa 1,2 miljoonaa euroa vuodessa!

Treffeillä pitsihameessa

12.9.13
Eilen esittelinkin tuon itse ompelemani pitsihameen, joka pääsi ensimmäistä kertaa käyttöön heti valmistumispäivänään. Ei haluttu lähteä mihinkään hienoon ravintolaan, joten paljon hehkutettu Dennis valikoitui meidän kohteeksi. Tosin jokirannassa kävellessämme käveltiin myös Tintå:n ohitse, ja todellakin halutaan mennä sinnekin! Näytti aivan ihanalle. Kiitos vielä Ninnumaaria, suosituksestasi osattiin kiinnittää siihen huomiota ja en malta oottaa, että mennään sinne.

Pikkaisen lipsahdin aiheesta, mutta en halunnut pukea uutta pitsihametta liian juhlavaksi, joten H&M:n perustoppi ja suosikiksi noussut neuletakki niskaan. Koruja ranteeseen ja korviin, mutta ei mitään liian näyttävää. Kaunista, siroa, melkein huomaamatonta, mutta hyvin kokonaisuuteen sopivaa.

Aluksi aioin jättää hiukset auki, mutta en halunnut hulmuavien hiusteni (onkohan mulla vähän kovat luulot mun kutreista?) vievän kaikkea huomiota hameelta, joten päätinkin laittaa hiukset kiinni. Pikanutturasta tuli mielestäni oikeastaan aika kaunis. Ja viihdyin asussa mainiosti.
IMG_0723 IMG_0718 IMG_0734 IMG_0699 IMG_0742
Ennen syömään menemistä pysähdyttiin Fontanaan juomaan lasilliset kuplivaa ja oli niin mukavaa. Mua alkoi naurattaa ihan hirveästi, kun Joni tilasi meidän juomat, tarjoilija kiitti ensin tilauksesta ja sitten ilmiselvästi päätti vielä arvioida seuralaisen täysikäisyyttä. Hän kääntyi katsomaan mua kasvoihin, kallisti hieman päätään ja muutaman sekunnin päästä nyökkäsi hyväksyvästi ja laskutti ja tarjoili juomat. Pystyin suorastaan kuulla, kun hän ajatteli, että ei tarvitse papereita kysellä, kaukana on ne päivät kun tuo täti on ollut kahdeksantoista.

Vitsi vitsinä, paikka oli oikein mukava ja tarjoilija oli ihana ja ystävällinen eikä meillä kummallakaan ollut yhtään mitään valittamista yhtään mistään! Ja mennään sinne ihan varmasti uudestaan, ainakin lounastamaan tai brunssille, näyttää ihanalle.

No entäpä se Dennis sitten? Mulle ihan valtaisa pettymys. Halusin joka solullani tykätä paikasta, siellä yritys oli niin kova, mutta kun tulos ei miellyttänyt mua, ei sitten yhtään. Mun pitsa ei maittanut mulle, eikä jämät Jonillekaan ja kaiken lisäksi mun maha tuli ihan hirveän kipeäksi syötyäni muutaman viipaleen. Ehkä olisi pitänyt olla fiksu ja tilata jotain listalta. Joni teki niin ja tykkäsi omastaan kyllä! Minäkin tykkäsin kyllä rapeasta pohjasta kovasti, se oli se tomaattikastike ja juusto, jotka eivät mulle toimineet.

Mutta aion kyllä antaa vielä mahdollisuuden paikan pastalle. Lähellä jotkut muut söivät pastaa ja ne annokset näyttivät aikas kivoille.

Niin ja tyylikkäästi kotimatkalla otettiin mukaan McFlurryt...

Ensimmäiset treffit Turussa takana. Yritetään käydä treffeillä täällä kerran viikossa (tuskin niin usein ehditään), jotta tutustuttaisiin samalla tähän kaupunkiin. Joten nyt saa vinkata, jos teillä on hihassa jotain ihan mahtavia treffipaikkoja, tai muita paikkoja, mikä meidän pitää ehdottomasti käydä tsekkaamassa!

Ja mitä tykkäsitte treffilookista? Entäpä mitä tykkäätte Denniksestä? Ja onko joku testannut Fontanan lounaan tai brunssin? Kovat on odotukset sitäkin kohtaan!

Sunnuntai Ruissalossa

10.9.13
Reilu viikko Turussa asumista takana. Muutto otti aika koville... noh, lähinnä se otti mun hermoille, koska ihan hirveetä fyysistä ponnistusta en joutunut muuton eteen tekemään. Täytyy taas kerran lähettää lämpimiä (telepaattisia) haleja mun muuttotukihenkilölle muuttoliike Niemellä! ♥  Suosittelen!

Henkisesti on ollut ihan uupunut kaikesta uudesta ja siitä, että kaikki, ihmiset ja asiat, etsii vielä omaa paikkaansa. Asioiden osalta se tarkoittaa sitä, että täällä on kokoajan kauhea sotku ja on turhauttavaa siivota kämppää kauniiksi ja kotoisaksi, kun tuntuu että huomenna tilanne on kuitenkin taas sama. Mutta ollaan kyllä tän viikon aikana myös nautiskeltu elämästä ja tutustuttu uuteen naapurustoon ja kaupunkiin muutenkin. Sunnuntaina oli kaunis päivä, joten päätettiin pitää ihan oikea vapaapäivä ja nautiskella vapaa-ajasta Ruissalossa vieraillen.

Pötköttelyä rantakallioilla oman kullan kainalossa, aurinko, pieni merituuli, elämäni ensimmäinen subi (kana ja lämmin hymy!), huonoja vitsejä ja hervotonta hihitystä ja pulahdus meressä! Ihan mahtava tapa viettää sunnuntai-iltapäivää.
WP_20130908_14_51_24_Pro WP_20130908_14_57_53_Pro
Yritän olla muistelematta sitä, että meren pohja oli törkeän epämiellyttävän kivinen ja yksi törkeän iso möhkäle yllätti mut ja vetäisi mun pottuvarpaan verille. Ja sitä, että minä onnistuin palamaan jopa syyskuussa.

Oikeastaan niiden asioiden unohtaminen ei vaadi edes hirveästi yritystä. Kyllä ne aurinko ja onnellisuus vaan ovat niin paljon voimakkaammin mielessä. Se oli kiva päivä se ja kallioilla pötköttäminen toimivat myös siten, että hellittivät vähän ikävää omille mökkikallioille Keski-Suomeen.

Toistaiseksi Turku on kyllä yllättänyt mut erittäin positiivisesti. Jos tämä sijaitsisi Keski-Suomessa niin voisin vaikka jäädä ikuisiksi ajoiksi.

Instagram @Pitsiniekka